"Se CNN-levy"

Metallica on varmasti ollut jokaisen tässä maassa eläneen teinipojan lempiyhtye jossain välissä. Minä en ollut poikkeus. Yläasteikäisenä bändin lähes joka levy oli melkoisessa luukutuksessa ja olin jopa niin aivopesty, että puolustelin St. Angeria.

And Justice For All oli tosin levy, jota piti väheksyä. Olihan se askel pois thrash-paahdosta, eikä siltä löytynyt For Whom The Bell Tollsin, Batteryn tai Master of Puppetsin kaltaisia nyrkinpuimis- ja yhteislauluhittejä. Jason Newstedtkin oli aina paska basisti, paitsi sitten kun hän sai potkut. Kyllä oli kova jätkä verrattuna irvistelevään latinoon, vaikka bassoa ei koko levyllä kuulukaan.

Vuodet ovat vierineet ja minä olen vierautunut Metallicasta ihan yhtä kovaa vauhtia kuin he ovat todellisuudesta. Siksi And Justice For Allin pariin oli hauska hypätä useamman vuoden jälkeen. Se kun on ihan helvetin ansioitunut levy. Se on raskas, synkkä, progressiivinen ja todella vaikeasti lähestyttävä. Ja juuri siksi niin loistava.

Levyn avaava Blackened asettaa kuulijan jo oikeaan tunnelmaan. Se on kiero ja synkkä kappale, ja monimutkaisuudessaan jotain, mitä Metallica tai muu thrash metal -yhtye ei ollut aiemmin edes yrittänyt. Se ei silti briljeeraa vaikeudellaan tai teknisyydellään, kuten ei koko levykään. Jopa lähes kymmenminuuttiset ...And Justice For All ja To Live Is To Die kestävät koko kestonsa ajan, koska ne elävät ja kehittyvät jatkuvasti.

Toki levy on melkoinen paketti kerralla kuunneltavaksi. Raskaus ja synkkyys käyvät puuduttamaan väkisinkin yli tunnin keston aikana. Toisaalta levy ei olisi niin onnistunut, jos sitä olisi kevennetty.

Tällä levyllä Metallica saavutti kehittymisensä huipun, eikä paluuta menneisyyden suuruuteen ole ollut. Nykyisin yhtye yrittää epätoivoisesti kuulostaa 80-luvun itseltään ja saada 90-luvun cooliuden takaisin, mutta yritykset - Death Magnetic ja Lulu - sukelsivat syvemmälle kuin korallit. Siksi onkin hyvä palata menneisyyteen ja kuunnella syitä, miksi bändi on edelleen niin arvostettu kuin se on.