If You Will Dare, I Might Dare
Julkaisuvuosi: 1984
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: I Will Dare, Unsatisfied, Answering Machine
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
9,5
Viime viikon
Violent Femmes -jutussa kirjoittelin hieman siitä, mistä aineksista levyistä
parhaimmat koostuvat. The Replacementsin Let It Be täyttää komeasti
subjektiiviset parhuuskriteerini: on intoa, vimmaa, tunteenpaloa ja hyvää fiilistä
mutta myös mahtavia melodioita ja tarttuvia biisejä. The Replacements tuo
sekoitukseen myös teekkarivapun verran humalaista remellystä ja yleistä
välinpitämättömyyttä. Vain puolituntinen Let It Be onkin yksi hienoimmista
rocklevyistä.
Minneapolisissa
vuonna 1979 perustettu The Replacements aloitti (hardcore)punk-bändinä, mutta
oli kolmanteen levyynsä mennessä kuunnellut tarpeeksi Bruce Springsteeniä,
jotta kaltaiseni popparikin pystyy levystä ongelmattomasti nauttimaan. Paikoin punktausta
kuuluu selvästi (mm. We’re Coming Out, Tommy Gets His Tonsils Out ja upea
Favourite Thing), mutta levyllä on myös paljon muuta, esimerkiksi Androgynous-pianoballadi,
jota kuultaisin varmuudella Nahkatakkisen tytön sijaan Jumprun jamihuoneessa
jos vain osaisin soittaa pianoa, tai rokkaava Gary’s Got a Boner, joka koko
kestonsa ajan uhkaa muuttuua Popedaksi, mutta pysyy kuitenkin riittävän kaukana
noista pimeyden voimista. Jotakin maagista siinä on, että vain puolituntinen
levy tuntuu järkevältä ja täysipainoiselta kokonaisuudelta, vaikka järkevyys ja
täysipainoisuus taisivatkin olla viimeiset asiat Paul Westerbergin mielessä Let
It Be:tä tehdessä.
Välillä on
työlästä pohtia levyjen parhaita biisejä, mutta Let It Be:n kohdalla ongelmaa
ei ole. Niin upeita kuin esimerkiksi Favourite Thing ja Sixteen Blue ovatkin,
kolme biisiä on selvästi ylitse muiden: I Will Dare on rullaava ja svengaava
poptäydellisyys, ja Unsatisfied sekä Answering Machine puolestaan ovat oikeasti
riipaisevia balladeja, joita jokaisen laulamista harrastavan soisi kuuntelevan,
sillä en ole yhdessäkään laulusuorituksessa kuullut yhtä suurta tunnetta kuin
noissa kahdessa biisissä. ”Look me in the eye/ Then, tell me that I’m
satisfied” ja ”How do you say I miss you/ To an answering machine” ovat
toimivaa poplyriikkaa, mutta laulusuoritus kruunaa biisit siten, että saan
kylmiä väreitä jokaisella kuuntelukerralla. Tunne on jälleen tärkeämpää kuin
taito.
Tekstit
