#485 One Day All Of This Won't Matter Anymore

                  Seesteisesti tunnelmoiden



Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Come On Poet, Sweetest Grape On The Wine
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
7.0

Slow Club on Sheffieldistä ponnistava tyttö-poika -duo, joka julkaisi elokuun puolella neljännen levynsä. Minulla oli sellainen käsitys – perustuen lähinnä Two Cousins -biisiin, jonka musiikkivideota tuli katsottua aikanaan useammankin kerran – että kaksikko indiepoppaa tarttuvasti ja iskevästi, mutta jouduin levyä kuunnellessani muuttamaan käsitystäni. Tarttuvuus ja etenkin iskevyys on levyllä vähissä ja pääpaino on seesteisellä ja vakavahenkisellä tunnelmoinnilla, jossa painottuu välistä americana, välistä taas -70-lukua/-80-luvun alkua henkivä rock/rnb/soul. Toinen osittain vääräksi osoittautunut käsitys oli – taas perustuen lähinnä Two Cousins -biisiin – että yhtyeen tyttö eli Rebecca Taylor olisi päävastuussa laulamisesta. Levyllä kuitenkin myös kaksikon poika eli Charles Watson on päävokalistina puolella biiseistä, joihin kuuluu myös raskassoutuinen videobiisi Ancient Rolling Sea. Watsonin laulamat biisit osoittautuvat helpommin mieleenjääviksi, koska niissä yksinkertaiset popkoukut eivät ole täysin kadoksissa. Etenkin John Lennonin rakkauslaulut mieleen tuova Sweetest Grape On The Wine ja kevyesti diskoileva Tattoo Of The King ovat lempeitä, haikeudestaan huolimatta hyvälle tuulelle saavia poppauksia. Ei Taylorinkaan laulamissa biiseissä kummempaa vikaa ole, ne vaativat vain enemmän keskittymistä siihen mitä Taylor tarkalleen ottaen laulaakaan. Keskittynyttä kuuntelua vaatii siis mm. niin hätäisesti hölkäten etenevä videobiisi In Waves, kiinnostavan tunnelman luomisessa onnistuva Come On Poet kuin piilobiisinä levyn päättävä nimibiisi.

Kuuntelin mielenkiinnosta myös duon aiemmat levyt, ja kyllä, oikeassa olin, aiemmilla levyillä on ollut enemmän tarttuvuutta ja iskevyyttä, ja Taylor on ollut päävastuussa laulamisesta, vaikka Watsonillakin on ollut muutama soolobiisi per levy. Tyyli ei varsinaisesti kuitenkaan ole muuttunut – aiemmillakin levyillä on herkkiä, pienemmin toteutettuja biisejä – duo on vain sattunut tekemään alakuloisemman, seesteisemmän ja vähemmän revittelevän levyn kuin heidän aiemmat levynsä. Kolmoslevy olikin välistä sen verran voimallisesti poppaava ja tunteita paisutteleva – kuten vaikkapa Suffering You, Suffering Me osoittaa – että oikeastaan ei ole mikään ihme, jos kaksikko halusi nyt ottaa rennommin ja lähinnä vain herkistellä ja fiilistelllä.

Posted in , , , . Bookmark the permalink. RSS feed for this post.

Leave a Reply

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.