Brittipoppausta ja
amerikanindietä
Tämän vuoden puolella
ei ole tullut bloggailtua paljonkaan – ainoastaan kolme kertaa –
eli johtopäätös olkoon, että yhteen levyyn keskittyvien
levyarviointien kirjoittelu ei ole oikein lähtenyt. Koska bloggailu
kuitenkin kiinnostaa ja ihan kiinnostavia ja kuunneltavia levyjäkin
julkaistaan jatkuvasti, niin kehittelin tälläisen tekstityypin,
jota kutsun nimellä Viikon levyt yhdellä kertaa. Ja tarkoituksena
on nyt siis kerran viikossa julkaista bloggaus, jossa kerron levyistä
(niin EP:istä kuin kokopitkistä) joita olen viimeisten päivien
aikana kuunnellut. Tällä tavoin pääsen kirjoittamaan myös
levyistä, joista ei muuten tulisi kirjoiteltua. Tästä lähtee!
The
Big Moon: Love In The 4th Dimension (2017)
Big Moon on brittipoppia:
kuivakkaa, kevyesti kyynistä ja ihanasti melodista kitarapoppista.
Bändin debyyttilevyllä
on paljon hienoja biisejä, etunenässä sinkkuina julkaistut Sucker,
Cupid, Silent Movie Susie ja todella nätti Formidable, mutta myös
muut biisit, kuten vaikkapa poikkeuksellisen energinen Bonfire ja
kuivakkaampi The Road, ovat hyvin vahvoja esityksiä. Brittipopfanina
Love In The 4th Dimensionista on helppo innostua.
Desperate
Journalist: Grow Up (2017)
Big Moonin tavoin myös
Desperate Journalist olisi sopinut hyvin -90-luvulle poprokkaamaan.
Etenkin Jo Bevan palauttaa laulannallaan mieleen
brittipoppareita, päällimmäisenä Genen Martin Rossiterin. Alkuun
tuntuukin, että Bevanin laulanta onkin se mieleenjäävin asia Grow
Upilla, mutta kyllä ne tummanpuhuvast poprokkaavat biisitkin paljastuvat muistettaviksi, kuten
vaikkapa Be Kind ja herkkä Radiating osoittavat.
PINS: Bad Thing (2017)
Manchesterilainen PINS musisoi jossain Raveonettesin ja Savagesin välimaastossa, eli sen biiseistä löytyy niin retroa poprockausta kuin post-punkin sävyjä. Uusimmalla EP:llään he versioivat Joy Divisionia (Dead Souls) ja saavat vieraakseen itsensä Iggy Popin (Aggrophobe), mutta pärjäävät ehkä parhaiten poprokatessaan ihan omin avuin tiukasti ja niukasti nimibiisillä ja All Haililla.
Club De Lay:
Loviisankatu EP (2017)
Lahtelainen Club De
Laykin on julkaissut vastikään EP:n, ja PINSin EP:n tavoin mukaan ei ole päätynyt yhtään
”turhaa” biisiä. Mukavan monipuolistakin meno on; kuuden biisin
joukkoon mahtuu niin symppis poppis A Song, kuin kiivaammat Halo ja
nimibiisi, sekä ylväästi poppaava Kite. Club De Lay on aiemminkin
osannut (britti-)poprokata, mutta nyt meno on – kiitos vahvojen biisien ja
niiden hyvän toteutuksen – vielä erityisempää kuin aiemmin.
Happyness: Write In
(2017)
Vaikka Happyness onkin
brittibändi, niin kansallisuudestaan huolimatta se kuulostaa aivan
täysin Atlantin takaiselta kitararokkibändiltä tyyliin Wilco.
Mutta se ei tietenkään haittaa, etenkään jos biisit ovat näin
mainioita ja levykokonaisuus ylipäätään on niin miellyttävä
kuin Write In on. Sanoisin, että tämä voisi olla kesän tai
ainakin kevään 2017 huoleton, ajaton ja rento poprokkilevy. Anna, Lisa Calls on levyn energisin biisi, muuten meno
on suht' levollista.
Spoon: Hot Thoughts
(2017)
Spoon tuntuisi olevan
yksi omaleimaisimmista nykyisistä indie rock -bändeistä. Suuri
kiitos menee tietenkin laulaja Britt Danielille, mutta ylipäätään
bändin musisoinnissa on jotain todella innostavaa. Spoon osaa
rokata, mutta tarjoaa myös jatkuvasti yllätyksiä. Hot Thoughtsilla
yllätyksestä käyvät elektronisesti tanssittava Pink Up ja
modernista jazzista käyvä päätösbiisi Us. Muuten bändin
yhdeksänneltä levyltä löytyy takuuvarmaa Spoonia, kuten Can I Sit Next to You.
NE-HI: Offers (2017)
Siinä missä Spoon on
omaleimainen, niin NE-HI taas vaikuttaisi olevan melko tyypillinen USA:lainen indiebändi: rennosti ja hitusen huolimattomasti
poprokkaava bändi, joka taitaa melodisen, tarttuvan ja viihdyttävän
biisin teon. Kakkoslevy Offersille he ovat saaneet niitä
aikaiseksi useammankin, kuten vaikkapa Buried On The Moonin, Stay Youngin ja herkemmän Everybody Warned Youn.
Sinänsä Offers tarjoaa vain huoletonta ja symppistä poprokkia, mutta eihän sitä aina muuta tarvitsekaan.
Tekstit
