Kun suurudenhullut ideat lähtevät käsistä

Julkaisuvuosi: 2009

Ensikosketus: julkaisupäivä

Helmeilevimmät biisit: Undisclosed Desires, Resistance, Mk Ultra, Exogenesis

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä cd+dvd digipack

Muse julkaisee uuden The 2nd Law nimisen albumin ensimmäinen lokakuuta. Bändi julkaisi tänään ensimmäisen virallisen singlen tulevalta levyltä joka kantaa nimeä Madness. Kyseinen biisi hämmentää itseäni ainakin todella paljon olemalla samalla huono, mutta toisaalta etenkin biisin kaksi viimeistä minuuttia ovat erittäin hyvää ja toimivaa musiikkia. Vähän samanlainen fiilis minulla oli vuonna 2009, kun kuuntelin The Resistancea - joka oli minulle lievä pettymys. Tänään kirjoitan siis kyseisestä levystä.

The Resistancella Musen suurudenhulluus lähti käsistä. Levy on todellista sillisalaattia sisältäen kolmiosaista sinfoniaa, groovaavia rokkibiisejä, ranskankielistä oopperaa, queen-pastisseja sekä tietysti flirttailua r'nb suuntaan. Kuten odottaa saattaa kokonaisuus ei nouse tämmösessä sillisalaatissa oikein esille. Ainoastaan levyn lopussa kuultava kolme osainen exogenesis sinfonia tuo levyyn tietynlaista punaista lankaa, joka on muuten välillä kadoksissa. 

Levyllä on monia kyllä monia hienoja yksittäisiä hetkiä. Huippuhetkiksi nousevat rokkaavat MK Ultra ja Unnatural Selection, selvästi elektronisin biisi Undisclosed Desires, sekä levyn komeasti päättävä ja jo mainittu Exogenesis sinfonia - jonka viimeisin osa Redemption on yksi Musen kauneimpia yksittäisiä biisejä. Biisin ja koko levyn kaunein hetki on puolessavälissä oleva mielettömän kaunis ja yksinkertainen nostatus ja sitä seuraava Matthew Bellamyn anteeksipyytävä laulu. "It's our last chance to forgive ourselves" Viimeistään tässä vaiheessa Muse osoittaa, että sillä on paikkansa universumissa. Muse pystyy halutessaan tekemään valloittavia ja maailmoja syleileviä biisejä, joista bändin jäsenien nerokkuus ja soittotaito tulevat esiin ilman turhaa egoilua.

Mutta, kun tämä suurudenhulluus ei pysy hallussa syntyy semmoisia biisejä kuin esimerkiksi United States OF Eurasia. Kyseessä on periaatteessa ihan mukava biisi, mutta tämä on täydellinen Queen-pastissi. Kyllä Musella riittää taitoa tehdä omanlaista musiikkia kuulosttamatta Queenilta. Lisäksi biisin outrona toimiva hidastettu versio Choplinin Nocturne In E-Flat Major, Op.9 No.2:sta on jotenkin turha, mutta kieltämättä kaunis yhdistettynä taustalla kuultavaan ihmishälinään. Kyseinen biisi vaihtuu hienolla tavalla seuraavana kuultavaan Guilding Lightiin, joka on valitettavasti myös levyn heikoimpia hetkiä. Biisissä ei ole periaatteessa mitään vikaan se on vaan äärettömän tylsä ja yksinkertainen eikä ihan hieno soolokaan auta biisiä nousemaan keskinkertaisuudesta.

En olekaan käsitellyt levyn alkupuolta, joka alkaa ihan hienosti groovavalla, mutta jotenkin etäiseksi jäävällä Uprisingilla, sekä kauniilla pianomelodialla ja hienolla kertsillä varustetulla Resistancella. Harmi vaan, että kyseisellä biisillä kuullaan levyn ehkä ärsyttävintä säkeistöä. 

I Belong To You, toi biisi joka on jollakin tavalla hauska, mutta ei oikeastaan avaudu kunnolla. Musen suurudenhulluusta kertoo taas biisin väliin ympätty osa ranskalaisesta oopperasta(?) Mon cœur s'ouvre a ta voix. Biisi on kyllä hauska ja Mattin ranskanlausuminen on koomista, (ei sillä että itse osaisin lausua paremmin) mutta jotenkin tämmösen ymppääminen keskelle biisiä kertoo nerokkuudesta tai sitten vaan turhasta kikkailusta ja kokeilunhalusta.

Vaikka nyt olenkin kirjoittanu The Resistancesta kriittiseen sävyyn on kyseessä silti ihan kelpo levy, jossa punainen lanka ja suurudenhulluus/kokeilunhaluisuus karkaa kuitenkin välillä käsistä. Sillä on monia hyviä biisejä, melkeinpä täysosumia. Jotkut kokeilut etenkin Undisclosed Desiresin elektronisuus ja rn'b henkisyys toimivat mainiosti. Valitettavasti levyllä on myös mainitsemia huteja. Kyseessä on Musen huonoin levy ja minulle lievä pettymys, mutta toisaalta on hienoa huomata, että Muse ei ole kangistunu vanhoihin kaavoihin ja tekemään sitä ABsolutionia tai Origin Of Symmetryä uudelleen ja uudelleen. Toivon vaan, että The 2nd Law:lla bändillä pysyisi punainen lanka käsissä ja kokonaisuus ei olisi niin sillisalaattia valumatta kuitenkaan tylsäksi radiopopiksi.