Mestarin paluu
Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Please Forgive My Heart, Deep River, Stupid, Nothin' Can Save Ya
Löytyykö levyhyllystä: Kyl
Levyn huumaavuus:
8.8
Bobby Womack on maailman kovin jätkä. Viisi vuosikymmentä kattanut ura on sisältänyt niin paljon nousuja ja laskuja, että harva pysyisi kyydissä, mutta niin vain herra Womack puski tänä vuonna uuden levyn ulos kahdentoista vuoden tauon jälkeen.
The Bravest Man In The Universen taustalta löytyvät levy-yhtiö XL:n pomo Richard Russell ja Womackin paluusta 2010-luvulla vastannut Damon Albarn. Näiden kahden herran käsissä Womackin sielukkaat ja riipivät tulkinnat saavat taustalleen modernin pulppuavan ja sykkivän tuotannon.
Viime viikolla puhuin jo Frank Oceanin tapauksessa modernimman tuotannon tuovan souliin tiettyä ajattomuutta, mutta Womackin tapauksessa tuotanto on huomattavasti enemmän ajassa kiinni. Ratkaisuna tämä on tosin todella toimiva, koska Womackin raspinen ja elämää nähnyt ääni tuo mielikuvia menneistä ajoista ja luo siten hienon kontrastin taustojen kanssa.
The Bravest Man In The Universen kuuntelu ei ole helppoa. Womackin ääni yhdistettynä miehen lyriikoihin, joissa hän yrittää sovitella menneisyyttään ovat raastavaa kuunneltavaa. Levy kouraisee todella syvältä ja jättää jälkensä. Vaikka tuotanto on tietyssä mielessä kylmää, niin se ei ole ulkokohtaista. Tämä levy riipii ja raastaa todella kovaa. Varsinkin levyn kakkoskappale Please Forgive My Heart ja norsunluurannikkolaisen laulajatar Fatoumata Diawaran kanssa tehty duetto Nothin' Can Save Ya ovat tunnevyöryssään jotain, mikä koskettaa todella kovaa.
Edellisten juttujen vuoksi on todella sääli, että levylle on tullut mukaan pari kappaletta, jotka rikkovat tunnelman todella pahasti. Juhlavat Love Is Gonna Lift You Up ja päätöskappale Jubilee (Don't Let Nobody Turn You Around) ovat iloisia ja iskeviä kappaleita, joiden paikka on mielestäni ihan jossain muualla kuin tällä levyllä. Toisenlaisilla sovituksilla biisit voisivat toimia, mutta nyt iskevä biitti ja synteettiset torvet vievät jonnekin muualle kuin minne muu levy vie.
Jos joku olisi sanonut muutama vuosi sitten, että Bobby Womack tulee tekemään yhden vuoden 2012 kovimmista levyistä, niin olisin nauranut päin naamaa. Shame on me. Hieno levy ja nyt vain toivon, ettei Bobbylle käy pari vuotta sitten vastaavan comebackin tehneen Gil Scott-Heronin kohtaloa. Liikaa merkkejä ilmassa, tosin Gil ei sentään perunut Suomen keikkaansa. Et tuupas Bobby viel tekees keikka tänne!
Tekstit
