Ysineljä levykaupasta olisi tarttunut mukaan Parklifen sijaan Definitely Maybe
Levyn huumaavuus
7.1
Julkaisuvuosi: 1994
Ensikosketus: 2006
Helmeilevimmät biisit: End of a Century, To the End
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Ja Blur -viikko jatkuu jatkumistaan. Nyt vuorossa onkin sitten yhtyeen kolmas albumi, Parklife joka on peräisin vuodelta 1994. Parklife sujahti aikoinaan brittilistojen kärkeen yhdessä vilauksessa - kiitos ensimmäisen singlelohkaisun, Girls & Boysin joka pärjäsi aikoinaan Iso-Britannian ulkopuolella myös mainiosti. Parklifen sanoitukset pyörivät niin ikään edelleen englantilaisen kulttuurin ympärillä, mitä nyt muutamissa kappaleissa on edellisistä levyistä poiketen mukana jopa hieman yhtyeen keulakuvan, Damon Albarnin henkilökohtaisten asioiden pohdiskelua. Kun Lauri tyhjensi eilen ylistämispajatson Blurin suhteen miltei täydellisesti, on minun aika lähestyä yhtyeen järjestyksessään kolmatta studioalbumia hieman kriittisemmin. Heitänkin alkuun seuraavanlaisen kysymyksen: onko Parklife oikeasti niin hyvä kuin brittipopin kulta-aikana ylistettiin?
Täytyy sanoa, että vuonna 2012 Parklife kuullostaa yllättävän vaisulta. Mun on jotenkin hyvin vaikea saada Parklifesta minkäänlaista otetta. Levy kuullostaa paikoittain tosi tylsältä. Kuuntelin levyn tänään tätä merkintää varten lävite automatkalla töihin ja oikeasti Parklifen saattaminen loppuun saakka teki tosi tiukkaa mulle. Todelliseksi tunnelman tappajaksi muodostuu jostain syystä albumin viimeiset kuusi kappaletta, jotka saa mut ajattelemaan, että pidänkö oikeasti edes Blurista?
Parklifellä on 16 kappaletta - pitää yleensäkin olla jonkin sortin neropatti, että tällaisen kappalemäärän saa pysymään tiiviisti kasassa. Parklife ei pysy kasassa, vaan leviää kuin jokisen eväät. Levy poukkoilee mielestäni liikaa tyylilajista toiseen - välillä tulee punkkia, välillä jopa valssia ja sitten päälle vielä jotain hitaampaa kamaa. Ihmettelen myös, suuresti miksi itseään toistava ikuisuuden kestävä Girls & Boys rankataan aina Blurin parhaiden biisien joukkoon? Yksi yliarvostetuimmista ysärikappaleista mitä tiedän! End of a Century on kuitenkin hieno veisu - Bluria parhaimmillaan, rentoa jammailua tiiviissä paketissa hauskojen sanoitusten kera! Ja itse asiassa mielestäni Blurin paras yksittäinen kappale.
Parklife ei oo Blurin huonoin tuotos mutta ei kyllä paraskaan. Odotan innolla fanaattisten Blur -fanien verbaalista kommenttivyöryä tähän merkintään!
Tekstit
En ole fanaattinen fani, mutta ei Parklife mikään autossakuuntelulevy ole! :)
VastaaPoistaMelko brittiläisen hillitty poplevy muutamasta riehakkaammasta kappaleesta huolimatta. Badhead ja Clover Over Dover ovat loistavia "jotain hitaampaa kamaa"-biisejä.
Mutta kokonaisuutena Modern Life is Rubbish on tietenkin parempi Blurlevy.
- Pekka T.
"Onko Parklife oikeasti niin hyvä kuin brittipopin kulta-aikana ylistettiin?" ON!!! 7.1?! BLASPHEMY! Ja teksti oli vielä kamalampaa teurastusta. Mutta mielipiteitä on monia (tosin jotkut ovat enemmän oikeita kuin toiset).
VastaaPoistaParklifen ideanahan on juuri erilaiset tarinat, erilaiset biisit ja sen takia levyllä on monenlaista tyylilajia. Ja mun mielestä levy onnistuu siinä hienosti. Ei haittaa yhtään, vaikka hypätään esim. Trouble in the Message Centren nerokkaasta junttauksesta Clover Over Doverin haikeuteen. Albarnin sanoitukset ovat nokkelia, mutta eivät ärsyttäviä. Voi, jos nykyäänkin popmusiikissa kuultaisi edes puoliksi yhtä hienoja sanoituksia (vrt. Stupid Hoe yms).
Toki levyllä on biisejä, jotka eivät ole blurin parhaita (instrumentaalit täytebiisit, The Debt Collector). Mutta kun sillä levyllä on myös ihan käsittämättömän hienoja biisejä (This Is A Low, To The End, End of a Century, jne) niin ei sille voi antaa vähempää kuin 10 pistettä. Se on se kokonaisuus, joka ratkaisee.
Tämän levyn tarina liittyy kesälomamatkaan asuntoautolla - parkissa olleeseen autoomme oli murtauduttu Amsterdamissa päivällä ja kaikki vähänkin arvokas oli viety. Suurin suru tuli kuitenkin siitä, että Parklifen levy oli jäänyt kannettavaan CD-soittimeen ja pöllitty soittimen mukana (tämä tapahtui siis 90-luvulla). Ja tiedän, ettei kukaan pyytänyt kertomaan henk.koht. blur-muistoja, mutta kerron silti!
Kiitokset Tanja vuodatuksesta ja Pekalle myös kommenteista!
VastaaPoistaSe, miksi en saa tästä levystä juurikaan mitään irti, voi johtua myös siitä, että mä en vuonna 1994 ollut tuskin vielä edes metrin mittainen. Tähän levyyn varmasti löytyy vanhemmalle ikäpolvelle ikimuistoisia hetkiä - sellaisia fiiliksiä tällainen 2000-luvun musiikinkuuntelija ei varmasti näin jälkeenpäin pysty Parklifestä saamaan.
En mä tätä nyt huonona levynä todellakaan pidä! :)
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaArvosana-asteikko on tosiaan nollasta kymppiin, joten 7,1 on jo hyvän levyn merkki (sellaiset 3,5 tähteä, jos noin haluaa ajatella).
VastaaPoistaTanja: Kukaan ei tosiaan hoksannut pyytää henkilökohtaisia Blur-muistoja, mutta tosi kiva tuo oli lukea. Muistelkaahan muutkin! :)
(Poistin edellisen kommentin, kun tuli nolo kirjoitusvirhe. :D)
Eihän tää olekaan kuin brittipopin huipentumispiste ja sen kaiken ilmapiirin parhaiten koonnut teos, jonka paras vertauskohta löytyy 2000-luvun puolelta Sufjan Stevensin Illinoisista. Kannattaa joskus kauniina vapaapäivänä lähteä kävelemään kaupungin torille iPodista Parklifea kuunnellen ja miettiä tyhjänpäiväisen olemisen ihanuutta. Tunnelma ja monipuolisuus on tässä just niitä parhaita puolia jotka nostaa sen itseään toistavien Pulpien, Suedejen, Oasiksien ja muiden pilipalibändien edelle. Parhaat biisit on ne hitaimmat mut kaikki toimii, etenkin kokonaisuutena.
VastaaPoista