Hellyydestä Optiganiin sadan surisevan mehiläispesän kautta.
Levyn huumaavuus
8.2
Julkaisuvuosi: 1999
Ensikosketus: 1999? + vuosien tauko
Helmeilevimmät biisit: Tender, 1992, Battle, Trimm Trabb, No Distance Left To Run
Löytyykö levyhyllystä: Ei (Spotify)
...Ja June jatkaa numerolevyjen kanssa. Puolustelen nyt tulevaa tekstiä sillä, että a) olen huomattavasti enemmän kallellaan Suedeen, Pulpiin ja jopa Oasikseen, kuin Bluriin, vaikka sinänsä en rakasta bändin tuotantoa yhtään vähempää kuin muidenkaan, ja biisit ovat rakkaampia kuin yksikään Oasis ikinä. Mutta kokonaisuutena näiden brittipoppareiden tuotanto on jäänyt kokemuksena vajaaksi. Ja b) aika on niin käsittämättömällä tavalla kortilla, että nytkään se tuotantoon tutustuminen ei ole tapahtunut puoliksikaan siinä laajuudessa, kuin olisin tahtonut.
Ja sekös ketuttaa. Blurin kuudes albumi kun ei aukea edes kymmenillä kuunteluilla, lukuisilla kertauksilla ja vuosien välikuolemia pitämällä. Se kurottaa korkealle ja ryömii matalalla, surisee niin että sisuskalut hykertelevät ilosta ja toisaalta tarjoaa bändille epäominaisia hetkiä herkän melankolian aallokossa. Koska Blur tunnetaan Parklife-tyyppisistä letkeistä popralleista, hämmästyttää grungeaihioiden käyttö brittipopin seassa. Toki nimikkolevyn mieletön Beetlebum ja riehumista edesauttava Song 2 viihtyvät nekin särökitaroiden valtakunnassa, mutta ne tuntuvat harkituilta päätöksiltä. 13 on täynnä kaaosta hiteistä huolimatta.
Syy sekasortoon on aika selkeä: Damon Albarn erosi tyttöystävästään ja purki kaiken turhautumisensa levyyn, jonka teema pysyy löysästi samana koko kolmentoista raidan ajan. Bändin jäsenten välit eivät nekään olleet parhaat mahdolliset, ja paineet menestymiseen kasautuivat. Soundillisesti Coxon tuo tietenkin omat mausteensa soppaan. Kerrostamista ole vältelty, vaan kaoottisuutta on myös soundimaailmassa. Tunnelma vaihtelee laidasta laitaan piilotettujen instrumentaalipätkien, rennon popin, synakikkailujen ja rankkojen tunnelatausten lomassa. Albarnin tuska on käsin kosketeltavaa.
Ehkä juuri siksi pidän levystä niin paljon - hajanaisuus ja korkea vaikeusaste eivät haittaa, sillä fiilistä on mukana tarpeeksi kokonaisen valtamerilaivan upottamiseen. Kaikeksi onneksi levy ei uppoa. Kokonaisuutena se ei missään nimessä ole Blurin parhaimmistoa ja rakoilee oikeastaan todella paljon - käsite konseptialbumi tulee melkoisen heikosti esille, ja silti samaan aikaan yksittäisiä, iskeviä biisejä on vaikea löytää - mutta tieto sen henkilökohtaisuudesta tuntuu. Ja iskee.
Tekstit
