Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1993. Näytä kaikki tekstit

Levyn huumaavuus

Levyn huumaavuus

Kenkiintuijottelun aatelia

Levyn huumaavuus

9,5

Päivänkehrän murisijat

Julkaisuvuosi: 1993

Ensikosketus: 2001-2002?

Helmeilevimmät biisit: Sygyt, Kombu, Bayan dugai

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus

8.0

Ongelma vaihtoehtoisessa tai edes vähän kuuntelijaltaan vaativassa pop-musiikissa tällä hetkellä on nähdäkseni tämä: Pop-musiikin kanonisoidut klassikot ovat niin vahvasti tajunnassamme läsnä, että tulemme aggressiivisen kriittisiksi kaikkea uutta kohtaan ja vertaamme sitä väistämättä uuteen pahansuovasti. Jokainen syyllistyy tähän joskus.

Kuinka montaa muuta vituttaa itkeminen siitä, että ”tällaista musiikkia ei enää tehdä”? Useimmiten näin toteavat ihmiset, jotka kunnioittavat rockin kaanonia, rakastavat sitä ehdoitta, eivätkä osaa avata korviaan millekään uudelle – eivätkä rehellisyyden nimissä edes jaksa nähdä vaivaa uuden etsimiseen. Valittaminen on kivempaa kuin oman vajavaisuutensa myöntäminen.

Tämä on nähdäkseni johtanut monien artistien kohdalla tienristeykseen: Toisessa suunnassa otetaan niin paljon oppia menneistä mestareista, että inspiraatio nousee luovuuden ylitse. Toisin sanoen inspiraation lähde kuuluu niin vahvasti musiikissa, ettei pääse syntymään uutta. Musiikki kuulostaa ilottomalta, ei edes hauskalta. Ei ole enää yhtyeitä, jotka voisivat tehdä vain omaa juttuaan. Omaa juttua kun ei oikeastaan ole.

Toinen suunta johtaa pop-musiikkiin, joka tulee kuin varkain jostain taustalta, ei välitä mistään hittojakaan luoden uusia ilmiöitä ja usein saavuttaa hetkellisesti suurta suosiota (dubstep, vaikkapa). Tämän musiikin ongelma on vuorostaan se, että se jakaa mielipiteitä niin rajusti, ettei siitä ole rakentamaan uutta musiikillista identiteettiä. Nämä uudet tuulet eivät yleensä jaksa kestää vuotta tai paria pidempään. Toinen ongelma on se, että musiikki näissä kategorioissa on usein paskaa.

Luonnollinen ratkaisu tähän olisi todeta kaanonin teokset merkittäviksi – ja sitten jatkaa matkaa. Toisin sanoen ottaa niistä inspiraatiota luovuuden ja asenteen kohdalla, ei tyytyä apinoimaan. Pitäisi luoda jatkuvuutta.

Mikä tässä sitten on ongelma, voisi joku kysyä. Miksi ei vain voi antaa kaanonin olla ja tyytyä siihen mistä henkilökohtaisesti pitää. Eikö se riitä? Ja toki se riittää, yksilötasolla, mutta kuten edellä totesin, kaikki siihen eivät ilmeisesti pysty, koska niin monelle Led Zeppelin on edelleen maailman paras bändi ja se on tuotava ilmi jokaisessa välissä. Toinen syy asian pohtimiseen on tämä: Musiikki ei ole vain sinua varten eikä vain minua varten eikä taide koskaan ole olemassa vain henkilökohtaisen miellyttämisen tasolla. Se on ilmiö, johon voi vaikuttaa omilla päätöksillään. Maailmassa on niin monta ihmistä, jotka ottavat kaanonin itsestäänselvyytenä, että se tulee näkymään väkisin jokaisen musiikinkuuntelussa – ja musiikin tekemisessä.

Toisin sanoen jos tilanne jatkuu samanlaisena eikä uutta kaanonia saada luotua, on vanhaa kaanonia revittävä ja kirjoitettava luovasti uusiksi.

Venäjän Tuvasta kotoisin olevan Huun-Huur-Tun (nimi tarkoittaa päivämkehrää) 60 Horses in My Herd on hyvä esimerkki musiikista jolla kannattaa omaakin tajuntaansa laajentaa ja pohtia ainakin oman kaanoninsa osittaista murskaamista ja rakentamista uusiksi. Maailman eri kolkkien kansanmusiikin avulla tajuaa, että rytmitaju ja melodiat eivät ole länsimaiden yksinoikeutta. Mitä enemmän jotain kuuntelee sitä enemmän siitä kuulee nyansseja, ja kun kuulee nyansseja, oppii erottamaan jyvät akanoista, oppii jopa pitämään joistain kappaleista tai artisteista.

Perusoivallus piilee tässä: Koko tuvalainen kurkkulaulu perustuu ääniin, joita emme osaa edes kuvitella kuulevamme ihmisestä – ja silti sieltä ne tulevat. Jos voimme varioida jo jotain niin perustavan laatuista musiikin ilmaisussa länsimaisiin korviin näin rikkaasti ja yllättävästi, yhtaikaa tutusti ja vieraasti, miksi emme osaa luontevasti tehdä sitä oman musiikkihistoriamme kautta ja kaikilla niillä vimpaimilla jotka meille on suotu? Erityisesti mielihyvää omiin korviini Tuvan heppujen hoilauksessa herättää chylandyk-tyyli, jossa yhden ihmisen suusta kuullaan kahta erilaista ääntä – matalaa, drone-tyylistä murinaa ja teräviä, linnut mieleen tuovia vihellysääniä.

Kun keitokseen lisätään tyypilliset soittimet kuten kaksikielinen, sellomainen igil; lujasti paukkaava buddhalainen lyömäsoitin kengirge ja munniharpun kaltainen xomus, saadaan miellyttävää, toiseen paikkaan vievää, mestarillista musisointia. Tämä on eräänlainen klassikko ja ehdottomasti sellainen levy, josta lähtisin omaa uutta kaanonia rakentamaan. Suosittelen ensikuuntelijalle tämän palanpainikkeeksi kuulokkeita, paria pulloa olutta, eväsleipiä ja kävelyä loppukesäisellä tai keväisellä niityllä. Siellä on hyvä juonia musiikkivallankumousta.

Avaruudesta sydämeen

Julkaisuvuosi: 1993

Ensikosketus: 2011

Helmeilevimmät biisit: No UFO's, The Chase

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus

8.0

Detroitissa asunut nuorukainen Juan Atkins soitti funk-bassoa, kunnes ihastui uusista soundeista joita kuvaili UFO:n laskeutumiseksi keskelle musiikkia. Innoitusta antoivat esimerkiksi Parliament-yhtyeen kokeilut, mutta luonnollisesti Kraftwerkillä ja muilla konemusiikin airueilla oli omat vaikutuksensa. Atkins päätti luopua bassosta ja alkoi työstää uudentyylistä musiikkia adoptoiden itselleen lukuisia aliaksia. Näistä nimistä tuli teknona tunnetun konemusiikin historian merkittävimpiä. Niistä tunnetuin lienee Model 500, jonka tärkeimmät singlet Classics kokoaa yhteen. Levy on itsestäänselvästi hyvä. Kuunnelkaa se.

Olen sitä mieltä, että musiikin kautta on puhuttava laajemmista aiheista. Olen huomannut keskustellessani eri ihmisten kanssa musiikista kuinka halveksittuun asemaan konemusiikki useimpien mielissä jää verrattuna ”oikeilla soittimilla” soitettuun musiikkiin. Vertaisin tätä siihen vanhaan tunnepitoiseen idioottiargumenttiin, jossa ”rap ei ole musiikkia”. Syy on ilmeisesti se, että hiphopissa käytetään usein sampleja, eikä ”soiteta itse”. Ilmeisesti tällä logiikalla samplet (jotka voivat pohjautua mihin tahansa funkista metalliin) lakkaavat olemasta musiikkia, kun niitä käyttää luovasti ja kollaasimaisesti uudestaan. Myös räppääminen ei ilmeisesti ole musiikkia - huolimatta siitä, että länsimaisessa kulttuurissa runous ja laulu ovat kulkeneet jo antiikin ajoista lähtien käsi kädessä.

Elektronisen musiikin kohdalla tähän argumenttiin törmää siksi, että teknossa, trancessa, housessa ja muissa kyse on koneista ja jostain syystä emme osaa mieltää kitaraa vahvistimineen tai vaikka sähkörumpuja koneiksi samassa mielessä kuin tietokonetta tai miksauspöytää. Rock on alagenrestä riippumatta jostain syystä ”aitoa”, hiphop ja konemusiikki eivät.

Nyt ihan rehellisesti käsi ylös: Kuka ihan oikeasti luulee, että rockin kohdalla niitä soundeja ei tuotannollisesti viilata ja muokata siellä studiossa vielä nauhoittamisen jälkeen kaikessa paitsi aivan kaikkein räkäisimmässä punkissa tai black metalissa? Kuinka moni yhtye todella muka laittaa KAIKKI soundinsa kerralla purkkiin? Missä menee epäaidoksi tekevän manipuloinnin raja? Vai onko niin, että ihmiset tahtovat vain itse soitetun musiikin illuusion kuunnellessaan musiikkia – ei sillä niin väliä onko musiikki oikeasti itse soitettua vai ei.

Rockin pitäminen ainoana aitona musiikin tekemisen tapana on suunnilleen sama asia kuin pitäisi Rolling Stonesin ikuisuuksiin jatkunutta keikkailua siistinä asiana, vaikka se on kyyninen jatke kyyniselle ilmiölle, hippiaikakauden jälkipäästö, aikakauden jonka pimeän puolen tekopyhyyden aikalaismuusikoista näki vain Frank Zappa. Ehkä tähän rockin 70-luvun alkuun yltäneen kultakauden varauksettomaan ihannointiin perustuu sekin näkemys, että rock on aina kapinallisten juttu. Rock (ilmiönä) myi kyllästyneille teineille illuusioita. 70-80-luvuilla kehkeytynyt konemusiikin ydin taas ei jaksa kiinnostua mistään niin triviaalista kuin kapina mikä ärsyttää useimpia rockista pitäviä ihmisiä. Voisi sanoa, että tekno näyttää välinpitämättömyydessään rockia kuuntelevalle kansanosalle mitä heidän elämänsä todella on. Tämä tietysti ärsyttää monia nostalgikkoja ja pop-konservatiiveja.

Elektroninen musiikki puhuttelee ihmisluonnon kylmempiä puolia. Sanon että kylmempiä, mutta en tarkoita kylmyyttä nyt samassa mielessä kuin mistä puhumme käyttäessämme ilmaisua ”tunnekylmä”. Tarkoitan kylmyyttä siinä mielessä kuin sen koemme tuntiessamme yksinäisyyttä suurkaupunkien isojen talojen varjoissa, ollessamme vain pieni osa suurempaa muurahaiskekoa.

Tästäkin huolimatta Juan Atkinsin ura lähti intohimosta musiikkiin. Kaiken ytimessä on siis paradoksaalisuus. Kuinka jokin mekaanisena tai ikävänä pitämämme pitää sisällään kuitenkin inhimillistä lämpöä. Ovathan koneet ihmisen keksintöjä, ihmisen mielikuvituksen tulos ja onhan musiikki ennen kaikkea sosiaalinen asia. Suurimmassa klassikossaan No UFO's Model 500 kehottaakin katsomaan taivaalle ja toivomaan parasta. Avaruus on kylmä ja ääretön, mutta ehkä siellä on joku toinen samanmielinen.

Ja toimii Classics ihan bilemusanakin.

Sisällön ja ulkokuoren välinen ero.*

Levyn huumaavuus

8.9

Houhouhou! Back from the holidays ya niggazzz. Ei vaan. Vuosi aloitetaan rakkaalla räpillä vuodelta ysikolme. Kaksikymmentä (!) vuotta sitten Tupac Shakur julkaisi kakkosalbuminsa, joka pärjäsi oldschoolmaisella tarttuvuudellaan listoilla ja toi räppärin aiempaa suuremman yleisön korvakäytäviin.

Mr. Shakur oli todellinen runoilija. Riimit ovat aina olleet paitsi loistavasti rakennettuja, myös sosiaalisiin epäkohtiin kohdennettuja, eikä tämä levy ole poikkeus. Kadut, poliisit, nälässä eläminen ja yksin jätetyt nuoret äidit - kaikki aiheet käydään läpi, pieniä räpäyttäjien välisiä uhoamisia unohtamatta. 2Pacin molemmat vanhemmat sekä osa muista sukulaisista kuului aikoinaan Mustiin Panttereihin, The Black Panther Partyyn, jonka vasemmistolaiset vallankumousaatteet kuultavat myös 2Pacin sanoituksista läpi. Afroamerikkalaisten asema Yhdysvalloissa kun ei ollut vielä tuohon päivään mennessä (onko tähänkään päivään, en tiedä, mutta ainakin Obama valittiin kakkoskaudelle, joten sen luulisi merkkaavan jotain, näin by the way) kohentunut siinä määrin, kuin voisi länsimaisessa hyvinvointivaltiossa olettaa. Valkoihoisten sortava käyttäytyminen oli arkipäivää.

( Höpötinkin aiemmin vuosien takaisen ja nykyräpin välisestä kuilusta. Vaikka sanojen sijasta korviin soljuvat ensimmäiseksi biitit ja melodiset ansiot, on politiikka se, joka niitä vetää erilleen. Hienoja poikkeuksia lukuun ottamatta ollaan nykyään niin blingblingiä, että vaikka jossain alla olisikin jokin muu sanoma kuin money & bitches, se häviää kimalluksen alle. Ja tämähän on vain minun käsitykseni rap-skenestä, ja se käsitys on edelleen varsin kapea. Mutta otan sitä näemmä kiinni kokoajan. )

Jos sanoitukset eivät varsinaisesti nosta mielialaa, miksi Strictly 4 My N.I.G.G.A.Z. sitten miellyttää korvaa? Se on melodinen. Se on funkia sekoitettuna hoppiin ja rennonletkeää tunnelmointia silloin, kun synkkiin lyriikoihin ei keskity. Siinä on skrätsäystä, vinkumista, vierailijoita kuten Ice Cube ja bassolaineja, jotka koostuvat muustakin kuin subbarit räjäyttävistä surinoista. 16 biisin kestollaan siitä olisi voinut tiputtaa jokusen raidan poiskin, mutta hyvä klubimainen meininki ilman päälleliimattuja gangstoja toimii, eikä lätty ihan heti kyllästytä. Ylituottaminen on sana, joka ei kertaakaan ees käväise mielessä. Eikä kultaketjuja tarvitse kalistella, kun musiikki puhuu puolestaan. West coastin kuningas osaa.

Kaikki ei tietenkään ole edes soundiltaan yhtä pimeän karkoittavaa kuin alta löytyvä sinkku. Mutta mikä tahansa hiphop, joka vetää meikäläisen tanssilattialle, ansaitsee aurinkoisuuden leiman.

Tällä viikolla blogimme juhlistaa teemaviikon voimin kuukausi takaperin jälleen aktivoitunutta brittipopin (mielestäni) suurinta helmeä, Bluria. Koska meitä kirjoittajia ei ole kuin viisi, niin tällä viikolla kaksi levyä jää meiltä käsittelemättä. Koska menemme kronologisessa järjestyksessä, niin nyt selvisi jo, että Leisure jää käsittelemättä. Toinen selviää myöhemmin. Nyt aloitetaan parhaudella.

Modern Life Is Rubbish on levy, joka aloitti Blurin historian siinä muodossa, missä suurin osa ihmisistä sen tuntee. Debyyttialbumi Leisure myi hyvin ja sai kohtuulliset arviotkin, mutta koska "grunge tuli ja pilasi kaiken", niin yhtyeen orastava suosio kääntyi äkkiä alamäkeen. Suunnanmuutosta lähdettiin hakemaan siirtämällä katse menneeseen: melodisuus lainattiin The Kinksiltä ja Albarn siirsi sanoituskynänsä tutkailemaan kansakuntaansa. Tästä alkoi yhtyeen Britannia-trilogia, ja komeasti alkoikin.

Bändin kakkoslevy osoittaa jo yhtyeen johtokaksikko Albarn-Coxonin ylimaallisen nerouden. Albarnin klassiset pop-melodiat heräävät henkiin nimenomaan Coxonin omaperäisen ja raa'an kitaroinnin seurauksena. Levy onkin täynnä erinomaisia pop-kappaleita, jotka ovat vielä todella monipuolisia. Yhtye seikkailee niin punkin kuin psykedeliankin seassa, eikä nämä kokeilut edes pompi silmille tai särähdä korvaan. Blur alkoi vähitellen löytää itseään ja osoittamaan viitteitä tulevista nerouksista.

Itselleni Modern Life Is Rubbish on Blurin tuotannosta yksi suurimmista suosikeistani Parklifen kanssa. Olen helppo kohde hienolle brittipopille ja molemmat levyt ovat silkkaa britti-ihanuutta parhaimmillaan. En siis missään nimessä osaa olla kriittinen kummallekaan levylle. Nämä ovat minulle täydellisyyksiä, joilta ei vain löydy ensimmäistäkään virhettä. Blur-fanit voikin jakaa kahteen leiriin, jonka vedenjakajana toimii bändin nimeä kantava viides levy ja minä kuulun siihen pre-Blur-fanikuntaan.

Koska Blur-viikko oli minun idea ja homma avattiin suursuosikillani, niin otan vapauden ja fiilistelen yhden videon sijasta KAHTA. Onhan Blur yhtyeenä muutenkin kaiken yläpuolella. Vastaväitteitä ei oteta vastaan!