Sisällön ja ulkokuoren välinen ero.*

Levyn huumaavuus

8.9

Houhouhou! Back from the holidays ya niggazzz. Ei vaan. Vuosi aloitetaan rakkaalla räpillä vuodelta ysikolme. Kaksikymmentä (!) vuotta sitten Tupac Shakur julkaisi kakkosalbuminsa, joka pärjäsi oldschoolmaisella tarttuvuudellaan listoilla ja toi räppärin aiempaa suuremman yleisön korvakäytäviin.

Mr. Shakur oli todellinen runoilija. Riimit ovat aina olleet paitsi loistavasti rakennettuja, myös sosiaalisiin epäkohtiin kohdennettuja, eikä tämä levy ole poikkeus. Kadut, poliisit, nälässä eläminen ja yksin jätetyt nuoret äidit - kaikki aiheet käydään läpi, pieniä räpäyttäjien välisiä uhoamisia unohtamatta. 2Pacin molemmat vanhemmat sekä osa muista sukulaisista kuului aikoinaan Mustiin Panttereihin, The Black Panther Partyyn, jonka vasemmistolaiset vallankumousaatteet kuultavat myös 2Pacin sanoituksista läpi. Afroamerikkalaisten asema Yhdysvalloissa kun ei ollut vielä tuohon päivään mennessä (onko tähänkään päivään, en tiedä, mutta ainakin Obama valittiin kakkoskaudelle, joten sen luulisi merkkaavan jotain, näin by the way) kohentunut siinä määrin, kuin voisi länsimaisessa hyvinvointivaltiossa olettaa. Valkoihoisten sortava käyttäytyminen oli arkipäivää.

( Höpötinkin aiemmin vuosien takaisen ja nykyräpin välisestä kuilusta. Vaikka sanojen sijasta korviin soljuvat ensimmäiseksi biitit ja melodiset ansiot, on politiikka se, joka niitä vetää erilleen. Hienoja poikkeuksia lukuun ottamatta ollaan nykyään niin blingblingiä, että vaikka jossain alla olisikin jokin muu sanoma kuin money & bitches, se häviää kimalluksen alle. Ja tämähän on vain minun käsitykseni rap-skenestä, ja se käsitys on edelleen varsin kapea. Mutta otan sitä näemmä kiinni kokoajan. )

Jos sanoitukset eivät varsinaisesti nosta mielialaa, miksi Strictly 4 My N.I.G.G.A.Z. sitten miellyttää korvaa? Se on melodinen. Se on funkia sekoitettuna hoppiin ja rennonletkeää tunnelmointia silloin, kun synkkiin lyriikoihin ei keskity. Siinä on skrätsäystä, vinkumista, vierailijoita kuten Ice Cube ja bassolaineja, jotka koostuvat muustakin kuin subbarit räjäyttävistä surinoista. 16 biisin kestollaan siitä olisi voinut tiputtaa jokusen raidan poiskin, mutta hyvä klubimainen meininki ilman päälleliimattuja gangstoja toimii, eikä lätty ihan heti kyllästytä. Ylituottaminen on sana, joka ei kertaakaan ees käväise mielessä. Eikä kultaketjuja tarvitse kalistella, kun musiikki puhuu puolestaan. West coastin kuningas osaa.

Kaikki ei tietenkään ole edes soundiltaan yhtä pimeän karkoittavaa kuin alta löytyvä sinkku. Mutta mikä tahansa hiphop, joka vetää meikäläisen tanssilattialle, ansaitsee aurinkoisuuden leiman.