Päivänkehrän murisijat

Julkaisuvuosi: 1993

Ensikosketus: 2001-2002?

Helmeilevimmät biisit: Sygyt, Kombu, Bayan dugai

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus

8.0

Ongelma vaihtoehtoisessa tai edes vähän kuuntelijaltaan vaativassa pop-musiikissa tällä hetkellä on nähdäkseni tämä: Pop-musiikin kanonisoidut klassikot ovat niin vahvasti tajunnassamme läsnä, että tulemme aggressiivisen kriittisiksi kaikkea uutta kohtaan ja vertaamme sitä väistämättä uuteen pahansuovasti. Jokainen syyllistyy tähän joskus.

Kuinka montaa muuta vituttaa itkeminen siitä, että ”tällaista musiikkia ei enää tehdä”? Useimmiten näin toteavat ihmiset, jotka kunnioittavat rockin kaanonia, rakastavat sitä ehdoitta, eivätkä osaa avata korviaan millekään uudelle – eivätkä rehellisyyden nimissä edes jaksa nähdä vaivaa uuden etsimiseen. Valittaminen on kivempaa kuin oman vajavaisuutensa myöntäminen.

Tämä on nähdäkseni johtanut monien artistien kohdalla tienristeykseen: Toisessa suunnassa otetaan niin paljon oppia menneistä mestareista, että inspiraatio nousee luovuuden ylitse. Toisin sanoen inspiraation lähde kuuluu niin vahvasti musiikissa, ettei pääse syntymään uutta. Musiikki kuulostaa ilottomalta, ei edes hauskalta. Ei ole enää yhtyeitä, jotka voisivat tehdä vain omaa juttuaan. Omaa juttua kun ei oikeastaan ole.

Toinen suunta johtaa pop-musiikkiin, joka tulee kuin varkain jostain taustalta, ei välitä mistään hittojakaan luoden uusia ilmiöitä ja usein saavuttaa hetkellisesti suurta suosiota (dubstep, vaikkapa). Tämän musiikin ongelma on vuorostaan se, että se jakaa mielipiteitä niin rajusti, ettei siitä ole rakentamaan uutta musiikillista identiteettiä. Nämä uudet tuulet eivät yleensä jaksa kestää vuotta tai paria pidempään. Toinen ongelma on se, että musiikki näissä kategorioissa on usein paskaa.

Luonnollinen ratkaisu tähän olisi todeta kaanonin teokset merkittäviksi – ja sitten jatkaa matkaa. Toisin sanoen ottaa niistä inspiraatiota luovuuden ja asenteen kohdalla, ei tyytyä apinoimaan. Pitäisi luoda jatkuvuutta.

Mikä tässä sitten on ongelma, voisi joku kysyä. Miksi ei vain voi antaa kaanonin olla ja tyytyä siihen mistä henkilökohtaisesti pitää. Eikö se riitä? Ja toki se riittää, yksilötasolla, mutta kuten edellä totesin, kaikki siihen eivät ilmeisesti pysty, koska niin monelle Led Zeppelin on edelleen maailman paras bändi ja se on tuotava ilmi jokaisessa välissä. Toinen syy asian pohtimiseen on tämä: Musiikki ei ole vain sinua varten eikä vain minua varten eikä taide koskaan ole olemassa vain henkilökohtaisen miellyttämisen tasolla. Se on ilmiö, johon voi vaikuttaa omilla päätöksillään. Maailmassa on niin monta ihmistä, jotka ottavat kaanonin itsestäänselvyytenä, että se tulee näkymään väkisin jokaisen musiikinkuuntelussa – ja musiikin tekemisessä.

Toisin sanoen jos tilanne jatkuu samanlaisena eikä uutta kaanonia saada luotua, on vanhaa kaanonia revittävä ja kirjoitettava luovasti uusiksi.

Venäjän Tuvasta kotoisin olevan Huun-Huur-Tun (nimi tarkoittaa päivämkehrää) 60 Horses in My Herd on hyvä esimerkki musiikista jolla kannattaa omaakin tajuntaansa laajentaa ja pohtia ainakin oman kaanoninsa osittaista murskaamista ja rakentamista uusiksi. Maailman eri kolkkien kansanmusiikin avulla tajuaa, että rytmitaju ja melodiat eivät ole länsimaiden yksinoikeutta. Mitä enemmän jotain kuuntelee sitä enemmän siitä kuulee nyansseja, ja kun kuulee nyansseja, oppii erottamaan jyvät akanoista, oppii jopa pitämään joistain kappaleista tai artisteista.

Perusoivallus piilee tässä: Koko tuvalainen kurkkulaulu perustuu ääniin, joita emme osaa edes kuvitella kuulevamme ihmisestä – ja silti sieltä ne tulevat. Jos voimme varioida jo jotain niin perustavan laatuista musiikin ilmaisussa länsimaisiin korviin näin rikkaasti ja yllättävästi, yhtaikaa tutusti ja vieraasti, miksi emme osaa luontevasti tehdä sitä oman musiikkihistoriamme kautta ja kaikilla niillä vimpaimilla jotka meille on suotu? Erityisesti mielihyvää omiin korviini Tuvan heppujen hoilauksessa herättää chylandyk-tyyli, jossa yhden ihmisen suusta kuullaan kahta erilaista ääntä – matalaa, drone-tyylistä murinaa ja teräviä, linnut mieleen tuovia vihellysääniä.

Kun keitokseen lisätään tyypilliset soittimet kuten kaksikielinen, sellomainen igil; lujasti paukkaava buddhalainen lyömäsoitin kengirge ja munniharpun kaltainen xomus, saadaan miellyttävää, toiseen paikkaan vievää, mestarillista musisointia. Tämä on eräänlainen klassikko ja ehdottomasti sellainen levy, josta lähtisin omaa uutta kaanonia rakentamaan. Suosittelen ensikuuntelijalle tämän palanpainikkeeksi kuulokkeita, paria pulloa olutta, eväsleipiä ja kävelyä loppukesäisellä tai keväisellä niityllä. Siellä on hyvä juonia musiikkivallankumousta.