Avaruudesta sydämeen

Julkaisuvuosi: 1993

Ensikosketus: 2011

Helmeilevimmät biisit: No UFO's, The Chase

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus

8.0

Detroitissa asunut nuorukainen Juan Atkins soitti funk-bassoa, kunnes ihastui uusista soundeista joita kuvaili UFO:n laskeutumiseksi keskelle musiikkia. Innoitusta antoivat esimerkiksi Parliament-yhtyeen kokeilut, mutta luonnollisesti Kraftwerkillä ja muilla konemusiikin airueilla oli omat vaikutuksensa. Atkins päätti luopua bassosta ja alkoi työstää uudentyylistä musiikkia adoptoiden itselleen lukuisia aliaksia. Näistä nimistä tuli teknona tunnetun konemusiikin historian merkittävimpiä. Niistä tunnetuin lienee Model 500, jonka tärkeimmät singlet Classics kokoaa yhteen. Levy on itsestäänselvästi hyvä. Kuunnelkaa se.

Olen sitä mieltä, että musiikin kautta on puhuttava laajemmista aiheista. Olen huomannut keskustellessani eri ihmisten kanssa musiikista kuinka halveksittuun asemaan konemusiikki useimpien mielissä jää verrattuna ”oikeilla soittimilla” soitettuun musiikkiin. Vertaisin tätä siihen vanhaan tunnepitoiseen idioottiargumenttiin, jossa ”rap ei ole musiikkia”. Syy on ilmeisesti se, että hiphopissa käytetään usein sampleja, eikä ”soiteta itse”. Ilmeisesti tällä logiikalla samplet (jotka voivat pohjautua mihin tahansa funkista metalliin) lakkaavat olemasta musiikkia, kun niitä käyttää luovasti ja kollaasimaisesti uudestaan. Myös räppääminen ei ilmeisesti ole musiikkia - huolimatta siitä, että länsimaisessa kulttuurissa runous ja laulu ovat kulkeneet jo antiikin ajoista lähtien käsi kädessä.

Elektronisen musiikin kohdalla tähän argumenttiin törmää siksi, että teknossa, trancessa, housessa ja muissa kyse on koneista ja jostain syystä emme osaa mieltää kitaraa vahvistimineen tai vaikka sähkörumpuja koneiksi samassa mielessä kuin tietokonetta tai miksauspöytää. Rock on alagenrestä riippumatta jostain syystä ”aitoa”, hiphop ja konemusiikki eivät.

Nyt ihan rehellisesti käsi ylös: Kuka ihan oikeasti luulee, että rockin kohdalla niitä soundeja ei tuotannollisesti viilata ja muokata siellä studiossa vielä nauhoittamisen jälkeen kaikessa paitsi aivan kaikkein räkäisimmässä punkissa tai black metalissa? Kuinka moni yhtye todella muka laittaa KAIKKI soundinsa kerralla purkkiin? Missä menee epäaidoksi tekevän manipuloinnin raja? Vai onko niin, että ihmiset tahtovat vain itse soitetun musiikin illuusion kuunnellessaan musiikkia – ei sillä niin väliä onko musiikki oikeasti itse soitettua vai ei.

Rockin pitäminen ainoana aitona musiikin tekemisen tapana on suunnilleen sama asia kuin pitäisi Rolling Stonesin ikuisuuksiin jatkunutta keikkailua siistinä asiana, vaikka se on kyyninen jatke kyyniselle ilmiölle, hippiaikakauden jälkipäästö, aikakauden jonka pimeän puolen tekopyhyyden aikalaismuusikoista näki vain Frank Zappa. Ehkä tähän rockin 70-luvun alkuun yltäneen kultakauden varauksettomaan ihannointiin perustuu sekin näkemys, että rock on aina kapinallisten juttu. Rock (ilmiönä) myi kyllästyneille teineille illuusioita. 70-80-luvuilla kehkeytynyt konemusiikin ydin taas ei jaksa kiinnostua mistään niin triviaalista kuin kapina mikä ärsyttää useimpia rockista pitäviä ihmisiä. Voisi sanoa, että tekno näyttää välinpitämättömyydessään rockia kuuntelevalle kansanosalle mitä heidän elämänsä todella on. Tämä tietysti ärsyttää monia nostalgikkoja ja pop-konservatiiveja.

Elektroninen musiikki puhuttelee ihmisluonnon kylmempiä puolia. Sanon että kylmempiä, mutta en tarkoita kylmyyttä nyt samassa mielessä kuin mistä puhumme käyttäessämme ilmaisua ”tunnekylmä”. Tarkoitan kylmyyttä siinä mielessä kuin sen koemme tuntiessamme yksinäisyyttä suurkaupunkien isojen talojen varjoissa, ollessamme vain pieni osa suurempaa muurahaiskekoa.

Tästäkin huolimatta Juan Atkinsin ura lähti intohimosta musiikkiin. Kaiken ytimessä on siis paradoksaalisuus. Kuinka jokin mekaanisena tai ikävänä pitämämme pitää sisällään kuitenkin inhimillistä lämpöä. Ovathan koneet ihmisen keksintöjä, ihmisen mielikuvituksen tulos ja onhan musiikki ennen kaikkea sosiaalinen asia. Suurimmassa klassikossaan No UFO's Model 500 kehottaakin katsomaan taivaalle ja toivomaan parasta. Avaruus on kylmä ja ääretön, mutta ehkä siellä on joku toinen samanmielinen.

Ja toimii Classics ihan bilemusanakin.