Levy katumuksesta, jonka tekemistä The Rootsin ei onneksi tarvitse katua.

The Rootsin yhdestoista studiolevy ja ensimmäinen teemalevy kertoo fiktiivisen Redford Stevensin tarinan lyhyestä ja rikollisesta elämästään ghetossa. Teemalevyille poikkeukselliseen tapaan undun on The Rootsin timmein ja ehein levy kokonaisuutena.

Undun alkaa päähahmon kuolemasta. Sleepillä Redford kohtaa väistämättömän loppunsa, josta alkaa levyn mittainen muisteluretki, jossa ei valoa juuri ole. Make My:n kertosäkeessä jo sivutaan levyn teemaa; tekojen lopputulemat eivät oikeuta itse tekoja. Katumus on läsnä koko levyn, mutta kuten ghettotarinoissa yleensä, niin myös tässäkin teot ovat tulleet olosuhteiden pakosta. Köyhä mustamies ei menestyksen eteen voi tehdä kuin huonoja tekoja, jotka kostautuvat äkkiä ja ainoastaan huonolla tavalla.

Black Thoughtin taitoja räppärinä ei varmasti kukaan ole koskaan kyseenalaistanutkaan, mutta näin kovassa iskussa en miestä ole vielä kuullut. Levyn teema ja päähahmon tarina on kuuleman mukaan yhtyeen räppärille hyvin henkilökohtainen, mikä kyllä kuuluu. Räpit tulevat hirvittävällä vimmalla ja tunteella.

Muu yhtye on myös järkyttävän kovassa iskussa. Biiseistä löytyy niin herkkyyttä, groovea kuin silkkaa funkiakin. Kappaleet eivät ole yhdestä puusta veistettyjä, minkä vuoksi levyä kuuntelee ilolla, vaikka ei keskittyisi sanoihin yhtään. On myös ilo huomata, että The Roots vihdoin luottaa omaan ääneensä, eikä yritä tehdä sitä, mikä olisi trendikästä tai suosittua räpissä. Tosin pientä kosiskelun makua on levyn outrosssa, joka on suoraan Sufjan Stevensiltä sämplätty. Outron merkitys on minulle vieläkin täysi mysteeri, vaikka levyä on tullut kuunneltua jo parin kuukauden ajan.

The Roots otti teemalevyllään ison riskin, joka kannatti. Kyseessä on helposti yhtyeen paras levy. Undun ei välttämättä tee hiphopin historiassa mitään uutta, mutta näin laadukkaita ja eheitä räppilevyjä harvoin saa kuultavakseen. Ja milloin olette viimeksi törmänneet teemalevyyn, joka kestää alle 40 minuuttia?