Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: In Every Direction, Always, Rope & Summit
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
7.8
Jos totta puhutaan, ei ole yksikään ruotsilevy ikinä sydäntäni sulattanut. Lähelle on pääsyt muun muassa The Knifen Silent Shout ja tällä kertaa arvosteluun pääsevä, Junipin viime vuotinen debyytti Fields. Yhtyeen laulusta vastaa Jose Gonzalez, jonka Veneer olisi myös ollut uljas valinta Fieldsin paikalle. Gonzalezin ääni laiskoine tydyddyy-lallatuksineen on erittäin mahtavaa kuunneltavaa. Jotenkin tuntuu, että Gonzalezin ääni onnistuu vain jalostumaan, kun meno ei ole yhtä akustista kuin Gonzalezin soololevyillä. Ja oman lisämausteensa hommaan tuo se, että herra on "vain" yksi yhtyeen jäsenistä.
Levyn soundi tuo ensimmäisenä mieleen Kings of Conveniencen. Varsinkin kolme ensimmäistä biisiä voisivat olla ihan kuin suoraan norjalaisten niekkojen sävellyskynästä. Fields on levynä tasainen, joku voisi jopa haukkua yllätyksettömäksi, kun ei levyltä mitään tajunnan räjäyttävää raitaa oikein löydy. Hienoimmaksi kappaleeksi onnistuu irrouttautumaan kuitenkin avausraita In Every Direction, jonka nykivä rytmi saa pauloihinsa. Fields on mielestäni ennen kaikkea Jose Gonzalezin diskografiaan erinomainen merkkipaalu. Ne jotka pitivät miestä ennen vaan akustisena rämpyttelijänä joutuvat muuttamaan käsitystä tästä ruotsalaisesta neropatista.
Tämäkin levy vaatii useamman kuuntelukerran ennen aukeamista. Joten älä ihmettele jos ei kolahda heti.
Huomenna luvassa vielä lauantaiylläri Jannen toimesta! Kun meiltä jäi harmittavasti tuo tiistainen levypostaus väliin! Stay tuned!
Tekstit
