Passiivista anarkiaa

 
Julkaisuvuosi: 2012

Ensikosketus: 2012

Helmeilevimmät biisit: Plague, Kerosene, Sad Eyes, Insulin

Löytyykö levyhyllystä: Eip

Levyn huumaavuus

6.7

Minun ja Crystal Castlesin suhde ei alkanut ruusuisesti. Bändi sai muutama vuosi takaperin hurjan hypen taakseen ja minä lähinnä kavahdin bändin kakofonista anarkiaa. Halusin elektronisen musiikkini täysin erilaisessa muodossa. Eikä Flow'n myöhästymisdiivailu asiaa paljoa parantanut.

Tuli toinen levy, tuli pari nähtyä keikkaa ja se Robert Smithin laulama sinkku ja olin pähkinöinä. Kolmatta levyäkin tuli odotettua melkoisessa kiimassa, kun ensisinkku Plague niin sanotusti räjäytti.

Siksi kolmas levy onkin melkoinen pettymys. Tavallaan asiat ovat menneet parempaan, koska kolmonen on aiempia levyjä selkeästi seesteisempi, melodisempi ja siten helposti lähestyttävämpi, mutta samalla se on tylsin Crystal Castlesin levy. Kappaleet talsii hyvin samoja polkuja pitkin, eikä bändi ole onnistunut keksimään pyöräänsä uudelleen. Anarkian kautta tullut luova hulluuskaan ei välity levyltä kahden ensimmäisen lätyn tavoin. Oikeastaan vain Sad Eyes ja Insulin löytävät vanhan ytimen. Jälkimmäinen varsinkin.

Ja toinen asia mikä suoraan sanottuna vituttaa nyt on Alicen laulut. Kun joka puolella toitotetaan lyriikoiden olevan kantaaottavia ja rajuja, niin miksi ne on miksattu, efektoitu ja laulettu niin, ettei niistä ota kukaan selvää. Samaa efektiä on ollut aiemmissakin levyissä, mutta aiempaa melodisemman ilmeen kanssa laulujen heikkous erottuu pahemmin ja laittaa ärsyttämään.

Yksittäisinä biiseinä Kolmonen toimii. Niin kuin jo totesin aiemmin, melodisuus tuo yhtyeen lähemmäksi kuulijaa, eikä vieraannuta alituisella paahdollaan. Kokonaisuutena se on vain liian yksipuolinen, eikä onnistu yllättämään. Joku voi nähdä nämä kehityksenä, mutta minulle nämä ovat asioita, joita en Crystal Castlesilta toivo.