Julkaisuvuosi: 2011

Euroopassakin kiertänyt French Films julkaisi Golden Sea –EP’nsä vajaa vuosi sitten, ja siitä lähtien musamaailma on kuolannut kokopitkän perään. Viime viikolla tuutista saatiin ulos Imaginary Future, joka jatkaa post-punk-sävytteisellä indiepopilla sulavasti kohti avarampia vesiä.

Levystä kirjoittaminen on jostain syystä ollut harvinaisen haastavaa. Vaikea se ei ole, vaan huumaava ja rakastettava, puksuttaa eteenpäin kuin juna ja loppuu liian lyhyeen. Repeat-nappula on ahkerassa käytössä ja niskat saavat treeniä tahdin mukana notkumisesta. Vaikka aivokäyrä sopivien sanojen löytämiseksi lähenteleekin nollaa ja lyriikoista löytyy melankolisuutta, on Imaginary Future hyvän mielen tuoja sateisena syyspäivänä ja ansaitsee ehdottomasti oman mainintansa.

The Drums –vertauksista huolimatta allekirjoittaneen ensimmäiset mielikuvat kohdistuvat kiistatta Joy Divisioniin (ja sitä myötä pariin muuhunkin samojen vaikutteiden yhtyeeseen, toim.huom.). Oma lusikkansa tässä sopassa on Johanneksen syvällä, kaikuja menneistä tuovalla lauluäänellä. Kitarat raikuvat, kiippari kilkuttaa, rummut kolisevat ja basso jytkyy, mutta yksikään ääni ei kiilaa muiden yli. Vaikka FF’n soundi ei sinänsä ole uniikeimmasta päästä, se on raikasta, auringonsäteiden paahtamaa ja suolaisen merituulen sopivasti sotkemaa. Surf-meininki ei ole jäänyt huomaamatta kansainvälisiltäkään tahoilta, sillä EP’n nimikipaletta on kuultu parillakin kyseistä vesiurheilua esittelevällä videolla. Kuumat biitsit meets manselainen synkeys ja transsinomainen popitus? Kyllä, kiitos!

Imaginary Future on ehjä kokonaisuus, jonka jokainen kappale tuntuu täydentävän toinen toistaan.  Kotimaiseksi debyytiksi (jos EP'tä ei nyt lasketa) albumi on harvinaisen valmiin oloinen, sillä toisin kuin yleensä ensimmäisten levyjen aikaan, bändi ei tunnu hakevan itseään kokeilujen kautta, vaan tietää täsmälleen mitä haluaa. Tämä voi toisaalta koitua kohtaloksikin. Mutta vaikkei radikaaleja tyylillisiä eroja raitojen välillä olekaan havaittavissa, lopputulos ei myöskään ole monotoninen. Avausraita This Dead Town palauttaa verkkokalvoille kuvan Robert Smithistä, kun taas Escape In The Afternoon nousee ehdottomaksi lemppariksi - eikä vähiten eskapisminhakuisen nimensä vuoksi. Kaksi syytä sille, miksei levyn arvosana nouse kymppiin asti: Up The Hill ei lupaavan hempeästä alustaan huolimatta täytä niitä kovia kriteerejä, joita albumien viimeisille biiseille aina asetan, ja lisäksi levy on yksinkertaisesti liian lyhyt. Puoli tuntia kuluu aivan liian nopeasti silloin, kun haluaisi kuulla vain lisää ja lisää ja lisää.