Susihukka

Levyn huumaavuus

7.0

"I ate one roach and made a lot of money"

Tyler, The Creatorin maine ja hype perustuu edelleen Yonkersiin. Kummallinen ja synkkä kappale iski kollektiiviseen tajuntaan karun musiikkivideonsa ansiosta, minkä vuoksi nuoren räppärin keskenkasvuiset ja raa'at riimit herättivät niin vihaa kuin rakkautta.

Jos Goblin oli vihainen ja väkivaltainen levy, niin Wolf on hieman aikuisempi. Korostaisin sanaa hieman. Edelleen viha ja turhautuminen puretaan suoraan, eikä Tyler kaartele tunteittensa kanssa. Mutta asiat ovat muuttuneet, kuten ensimmäinen lainaus jo kertoo. Köyhästä, epävarmasta ja vihaisen turhautuneesta skeittaripojusta on tullut suosittu ja rikas epävarma skeittaripoju.

Mutta sitten ovat taas alter egot. Kun Goblinilla oli toinen toistaan synkempiä hahmoja, niin Wolfin keskiössä on Tylerin omakuva Wolf, aggressiivinen Sam ja hänen tyttöystävä Salem, josta tietty syntyy kolmiodraama. Tätä ei kannata kumminkaan miettiä liikaa, koska Wolfilla ei ole niin vahvan yhtenäistä teemaa kuin Goblinilla. Aina välillä vellotaan vaivaantuneena ja ihastuneena ja kiroillaan, kun rakkaudelle ei tule vastakaikua. Turhautuminen jää kiroiluun, joten jotain henkistä kasvua on sentään tapahtunut.

Teemattomuus kuuluu kaikista selvimmin taustoissa. Edellisen levyn halvat Fruity Loops -soundit ovat jääneet unholaan ja nyt äänimaailma onkin huomattavasti siistimpi. Tylerin Neptunes-fanitus kuuluu vahvasti monella biisillä, kuten Slaterissa ja IFHY:ssa, jolla sattumoisin laulaa Tylerin esikuva Pharrell Williams. Treehome95 on taas näyttö siitä, että Tylerilla on lahjoja myös sielukkaampaan musiikkiin. Erykah Badu ei ihan turhilla raidoilla meinaan vieraile.

Toki kokeilut menevät pahasti metsäänkin, kuten kamalalla afrikkasekoilu Tamalella ja posseraita Trashwangilla. Suurimmilta osin taustat ovat kumminkin kelpoja, jos eivät välttämättä kovin muistettavia.

Wolfin ongelma onkin se, että Tyler, The Creator on yrittänyt kasvaa aikuisemmaksi ja samalla yrittää vähän liikaa kaikkea. 18 kappaleen aikana mennään tunnelmasta ja tyylistä toiseen, eikä missään ole kovin selkeätä punaista lankaa. Se myös hämää, että punainen lanka kumminkin aina välillä tuodaan esiin muistuttamaan olemassaolostaan. Mutta tällaisenaankin Wolf osoittaa, että Tyler on lahjakas muusikko ja räppäri, joka ei vain ole vielä täysin kypsynyt. Potentiaalia on ja epäkypsänäkin hän on posseineen rap-maailman kiinnostavimpia persoonia. Tylerin fantasioihin sentään voi samaistua, toisin kuin useimpien räppäreiden valta- ja rikkausfantasioihin. Niin kuin herra itse sanoisi:

These fucking rappers got stylists

cause they can't think for themselves

Tyler ajattelee omilla aivoilla. Tulos ei aina välttämättä miellytä, mutta ainakaan ei voi olla yllättymättä.