Aurinkoista unipoppailua
Shoegazen legenda
Slowdive julkaisee paluulevynsä reilun puolen tunnin kuluttua, ja siihen
valmistautuen olen kuunnellut unipoppia ja muuta indiepopimpaa menoa.
Neljä kuuntelemistani levyistäni on myös kalifonialaisten bändien
tekemiä, joten tällä kertaa teemoina on siis unipop ja Kalifornia.
Ja koska Kalifornia on tunnettu auringonpaisteesta ja lämmöstä,
niin kaikki levyt (myös ne ei-kalifornialaiset) sopivat varsin hyvin
auringonpaisteessa ja lämmössä kuunneltaviksi.
Feist: Pleasure (2017)
Feistilla on ihana ääni,
mutta hänellä on myös monia muita vahvuuksia – kuten vaikkapa
biisien kehittely ja loppuun asti vieminen – ja lopputuloksena
Pleasuren kuuntelu on nautinto. Jo levyn aloittavassa nimibiisissä
Feist tuo esiin kykynsä luoda yllättäviä käänteitä
biiseihinsä, ja myös muut levyn biisit jatkavat samaan malliin.
The Wild Reeds: The
World We Built (2017)
Wild Reeds tekee
poprockia americanasävyillä tai americanaa poprocksävyillä, ihan
miten vain. Osa biiseistä on surumielisiä ja kauniita, osa taas
menevämpiä kuten videobiisi Only Songs, ja molemmat tyylit toimivat. Käsittääkseni bändin kaikki kolme keulahahmoa (Kinsey Lee, Sharon Silva
ja Mackenzie Howe) myös laulavat. Vielä en ole niin pitkällä, että erottaisin laulajien äänet toisistaan, mutta se ei kuuntelukokemusta haittaa.
The Relationship:
Clara Obscura (2017)
Weezerin basisti Bill
Bellillä on myös oma bändi, The Relationship, joka kitarapoppaa
suurella tunteella ja vahvasti -60-luvun hengessä. Laulujen
lyriikatkit sopivat hyvin musiikkiin: Hawthorne on rakkauslaulu
asettumisesta rakkaan kanssa Beach Boysien kotikaupunkiin, kun taas
Suzy Don'tilla varoitetaan rakasta liittymästä kieroon kulttiin. Ja
on siellä biisi nimeltä Smilekin.
Tashaki Miyaki: The
Dream (2017)
Tashaki Miyami, joka ei
ole japanilainen artisti vaan kahden hengen indiebändi Los
Angelesista, tekee debyyttilevyllään levollista, nättiä ja
melodista unipoppia, johon on helppo uppoutua. City edustaa hyvin
koko levyä.
Calico Blue: 15
Sunrise (2017)
Calico Blue tekee oman
kuvailunsa mukaan Sad Girl Discoa, ja kyllä, bändin musisoinnin
tahtiin voi hyvinkin heilutella itseään kyyneleet silmistä valuen. Kitara, rummut ja
basso (Eli, Billy, John) luovat tunnelmallisen pohjan, jonka päällä
laulaja Sarahin ääni liitelee lumoavasti. Ruse on hyvä esimerkki
bändin perusmenosta, Kites taas on lähempänä perinteisempää
indiepoppausta.
Cold Beat: Chaos by Invitation (2017)
Cold Beat sekoittelee
kolmannella levyllään post-punkkia, unipoppia ja new wavea yhteen,
ja lopputuloksena on lämmintä ja ei-kolkkoa musiikkia aloitusbiisi
In Motionin tapaan.
Splashh: Waiting a
Lifetime
(2017)
Splash oli vahvasti
pinnalla ekalla levyllään (Comfort, 2013), ja toisella levyllään
bändi jatkaa samalla tyylillä eli rennosti ja kesäisesti, ehkäpä
jopa hitusen auringonuuvuttamasti indiepoprokaten. Look Down to Turn
Away trippailee Primal Screamin Screamadelican hengessä, mutta
nimibiisi antaa oikeamman kuvan levyn biisitarjonnasta.
Tekstit
