Melankolista poppista, joka kumma kyllä sopii kaikkiin vuodenaikoihin.
Levyn huumaavuus
8.4
Julkaisuvuosi: 2007
Ensikosketus: 2009?
Helmeilevimmät biisit: Dr. Strangeluv, SW, Spring and by Summer Fall, Publisher
Löytyykö levyhyllystä: Ei (Spotify, mp3)
Kaupunki, joka ei koskaan nuku, synnyttää yllättävän paljon eteeristä musiikillista tuotantoa. Nykiläiskokoonpano Blonde Redheadin numerolla nimetty albumi on itseasiassa bändiltä jo seitsemäs, vaikka alkupään tuotanto on itseltäni ja kenties muiltakin jäänyt vähän pimentoon. Soundillisesti 2000-luvun levyt ovatkin olleet aiempia enemmän kallellaan unelmointiin, eivätkä niinkään kitaroiden tahkomiseen. Ovat siis osittain helpommin lähestyttäviä.
Yksinkertaistettuna levyn äänimaailma on kuin maitopohjainen ja hedelmäinen drinkki nimeltään Beach House, terästettynä hienoisesti ärhäkkyydellä ja The Smashing Pumpkinsilla. Yhtymäkohtia Warpaintiin löytyy myös, kun oikein korviaan höristelee. Italialaisveljeksistä ja japanilaissyntyisestä vokalistista koostuva trio on kuitenkin oma itsensä, vaihdellen tyyliään noisesta nu-gazeen ja kulkien useaa eri polkua eteenpäin.
Maistuvat kipaleet saavat enemmän fiilistelemään hetkeä kuin varsinaisesti tanssimaan, vaikka jälkimmäinenkin on keikalla koettu. Parhaat biisit sijoittuvat levyn alkupuolelle. Tämä on sinänsä harmi, sillä loppua kohden keskittymiskyky heikkenee ja ymmärrän myös sen, jos Kazu Makinon ääni alkaa jossain vaiheessa tökkiä. Se on imelä kuin Iisa Pykärillä, mutta siitä puuttuvat Iisan nyanssit. Biisien parhaimmistossa kuullaankin myös toista kaksosveljeksistä. Kaksi levyltä julkaistua musiikkivideota edustavat albumin kepeintä antia, kun omat lempparini keskittyvät karskimpiin vetoihin.
Poppailun ja surinan jälkeen herkistellään My Impure Hairin tahtiin, joskaan unenomaisuudessaan raita ei muista liiemmin erotu. Omasta mielestäni se voisi olla vieläkin rauhallisempi ja unta kannatteleva seitsemän minuutin pläjäys, joka toisi arvoisensa päätöksen levylle. Odotukseni ja toiveeni albumien viimeisiä raitoja kohtaan ovat toki jossain määrin epärealistisia, mutta niin usein ne myös toteutuvat, että eeppisyyttä alkaa pitää enemmän sääntönä kuin poikkeuksena.
Pienine kokonaisuutta hajottavine miinuksineen levy on kuitenkin todella kelpo ja kolahtaa kovaa. Yleensä yhdistän tietynlaisen musiikin tiettyyn vuodenaikaan, mutta samaan aikaan sävyltään tumma ja äänimaailmaltaan kepeä 23 saa soida ympäri vuoden.
Tekstit
