Näytetään tekstit, joissa on tunniste Placebo. Näytä kaikki tekstit

Jotkut ovatkin varmaan tietoisia, että Placebo saapuu keikalle Helsingin Jäähalliin tämän viikon perjantaina. Itse en ole kyseiselle keikalle menossa, mutta tulevan keikan takia on ajankohtaista analysoida Placebon vuonna 1996 julkaistua debyyttialbumia sekä vähän suhdettani itse bändiin.

Ristiriitainen on se sana, joka kuvaa suhdettani Placeboon täydellisesti. Placebolla on toki kaksi loistavaa levyä, nyt käsiteltävänä oleva debyytti ja vuonna 2006 julkaistu Meds. Myös sinkkukokoelma Once More with Feeling: Singles 1996–2004 on erinomainen, sillä Placebo on jostain syystä iskenyt minuun yksittäisillä biiseillä, mutta levykokonaisuudet ovat jääneet laihoiksi kahta mainittua levyä lukuunottamatta. Suurin kompastuskivi on itse bändin pääjehu Brian Molko, jonka persoonallinen ääni alkaa ärsyttää pidemmän päälle. Eihän hän muutenkaan oikeasti ole mitenkään hyvä laulajana tai kitaristina. Toisaalta debyytin punkimpaan menoon ja medsin kaltaiseen elektronisempaan tyyliin Molkon laulu sopii erinomaisesti ja mitä keskivertoon soittotaitoon tulee, niin eihän se ole ikinä ollut esteenä menestymiselle tai hyville biiseille - sen on jo Nirvana ja monet muut yhtyeet jo aikoinaan todistaneet. Mitä tärkeintä itse biisit ratkaisevat ja Placebon debyytillä ne ovat järjestään erittäin toimivia.

Joku on joskus maininnut levyn tyyliksi Glam-Punk. Kyseinen ehkä hölmöltäkin kuulostava ilmaisu sopii levyn yleistunnelmaan varsin hyvin ja Brian Molkon androgyyninen imagokin oli jollakin tapaa glam. Levy soundaa siltä miltä vuonna -96 julkaistu debyyttilevy voidaan ajatellakin soundaavan - autotallilta. Kyseinen soundi sopii kyllä biiseihin mainiosti, ainoastaan hieman kuiviksi miksatut rummut ja välillä puuroutuva basso häiritsevät välillä. Levyllä ei kuulla perinteisten bändi-instrumenttien lisäksi kuin paikoitellen moog-syntikkaa sekä vähän eksoottisempana Didgeridoota biisissä I Know.

Mitä itse tärkeimpään eli biiseihin tulee, niin ne ovat pääosin mainiota. Jo äsken mainittu I Know on levyn parhaimmistoa johon Didgeridoo ja taustalle miksatut gongarummut tuovat tietynlaista leirinuotiovaikutelmaa. Myöskin rauhalliset Hang On To Your IG ja Lady Of The Flowers kuuluvat levyn parhaimmiston joukkoon. Rokkaavammat biisit toimivat myös hyvin ja levy alkaakin vahvasti Come Home ja Teenage Angst -biisikaksikolla. Lempparikseni levyltä nousee silti post-punkmainen Bionic. Biisimateriaali on siis pääosin hyvin toimivaa. Ainoastaan ärsyttävän kertosäkeen sisältävä sinkkunakin julkaistu Nancy Boy, sekä todella hahmottomaksi kokeiluksi jäävä swallow ovat selkeästi levyn heikompia biisejä.

Soitannollisesti levy on miellyttävä ja riffit ovat yksinkertaisella tavalla toimivia. Kunniamaininta pitää silti antaa äänitysseissoiden ja jälkeen bändistä keskinäisten kemioiden puutteen takia eronneelle Robert Schultzbergille. Jonka kikkailevat ja mielikuvitukselliset kompit tuovat välillä varsin suoraan kulkeviin biiseihin tarpeellisia rytmillisiä koukkuja. Muutenkin levyltä kuulee selkeästi soittamisen riemua ja oikeanlaista asennetta. Minkäänlaiseen ylimääräiseen liialliseen kikkailuun tai yliyrittämiseen ei sorruta vaan musiikki kuulostaa ennenkaikkea aidolta. Placebon debyytiltä on siis turha etsiä musiikillisesti nerokkaita biisejä, sydäntämurskaavaa tunnelmaa tai jättimäisiä kertosäkeitä. Se mitä taas löydät on hyvällä asenteella soitettua yksinkertaista, mutta toimivaa rokkia ja hyvä niin.

Ps. Levyn kansilehti on todella minimalistinen ja se sisältääkin tyhjien värisivujen ja perinteisen biisi- ja soittajalistan lisäksi  vain koomisella tavalla sijoitetun harvinaisen pienen bändikuvan.

Levyn huumaavuus

9.9

Henkilökohtaisen elämäni suurimpiin rakkauksiin (ja obsessioihin, for that matter) kuuluu ehdottomasti Placebo. Neljä kertaa livenä nähdyn orkesterin keulakuva Brian Molko on kuuminta ikinä, vaikka alkuaikoina hivenen lammasta muistuttava lauluääni särähtikin korvaan turhan ikävästi ja andgrogyyni imagokin on vuosien varrella vaihtunut mainstreamimmaksi perheenisän rooliksi. Mutta se ulkoisista seikoista, antaa musiikin puhua.

Jo Medsiä edeltänyt levy Sleeping With Ghosts toi brittibändin kitaravetoista, rämäpäistä soundia modernimpaan suuntaan ripauksella koneita ja suuren luokan särövalleja sekä entistä tarkemmalla lopputuloksen hionnalla. Tässä vaiheessa myös fanikunta jakautui kahtia: osa jäi 1990-luvun tyylin kannattajiksi ja luopui uudenlaisen lumelääkkeen kuuntelusta. Paria vuotta myöhemmin Meds jatkoi SWG'n luomaa hahmotelmaa, mutta surisevammalla ja pimeämmällä linjalla.

Ensimmäinen julkaistu sinkku Song To Say Goodbye pyöri tiuhaan radio- ja tv-kanavilla ja sai monen sellaisenkin kiinnostumaan bändistä, jolta en varsinaisesti olisi moista temppua odottanut. Tarttuvasta kertsistään huolimatta jollain tapaa Twenty Yearsia muistuttava kipale ei mielestäni ole levyn sykähdyttävimpiä tuotoksia, vaan melankoliaa ja angstia tihkuvat biisit nousevat omiksi suosikeiksi. Esimerkiksi nimiraita ja koko paketin avaava Meds on loistavimmasta päästä. Nykymittapuulla albumi on suhteellisen pitkä kolmellatoista raidallaan, ja osa paketin kappaleista hukkuu muiden joukkoon. Kuitenkin esimerkiksi Drag toimii henkilökohtaisesti levyn sijasta loistavasti livenä, ja Michael Stipen vierailulla höystetty Broken Promise on tietynlaisten tilanteiden tunnari. Monet lyriikat kertovat ongelmista päihteiden kanssa, mikä lisää ahdistavaa tunnelmaa.

Pian levyyn liittyvän kiertueen jälkeen Placebo ilmoitti rumpali Steve Hewittin jättäneen pestin. Kaikilla albumeilla debyyttiä lukuun ottamatta soittaneen miehen ero kolmikosta tuntui pahalta, mutta jälkeenpäin ajateltuna uusi, huomattavasti bändikavereitaan nuorempi jenkki-Steve toi kaivattua potkua soundiin. Nimittäin keikoilla näkyi pientä väsähtämistä ja kenties sitä eripuraakin bänditovereiden välillä. Seuraava levy kuulostikin sitten melkoisen erilaiselta. Medsin tasollehan sillä ei päästy, mutta ainakin livesetit puhkuivat energiaa.

Edellisestä keikasta on jo ihan liian monta vuotta, ja kaipaan Placeboa kovin. Uutta musiikkia luulisi ilmestyvän joskus ensi vuoden aikana, ja pidän sormet ristissä bändin Suomeen tulon puolesta. Until then, aina voi fiilistellä livevideoita! Vuonna 2008 Placebo sai harvinaislaatuisen kunnian soittaa Kambodzan Angkor Watissa ihmiskaupan vastaisessa konsertissa. Blindin levyversio ei tokikaan ole näin riisuttu ja rauhallinen, mutta kyllä tämä Angkor Wat -muunnelma toimii järjettömän hyvin. Suosittelen etenkin kohtaa 2:14 - I know you're broken.