Levyn huumaavuus

9.9

Henkilökohtaisen elämäni suurimpiin rakkauksiin (ja obsessioihin, for that matter) kuuluu ehdottomasti Placebo. Neljä kertaa livenä nähdyn orkesterin keulakuva Brian Molko on kuuminta ikinä, vaikka alkuaikoina hivenen lammasta muistuttava lauluääni särähtikin korvaan turhan ikävästi ja andgrogyyni imagokin on vuosien varrella vaihtunut mainstreamimmaksi perheenisän rooliksi. Mutta se ulkoisista seikoista, antaa musiikin puhua.

Jo Medsiä edeltänyt levy Sleeping With Ghosts toi brittibändin kitaravetoista, rämäpäistä soundia modernimpaan suuntaan ripauksella koneita ja suuren luokan särövalleja sekä entistä tarkemmalla lopputuloksen hionnalla. Tässä vaiheessa myös fanikunta jakautui kahtia: osa jäi 1990-luvun tyylin kannattajiksi ja luopui uudenlaisen lumelääkkeen kuuntelusta. Paria vuotta myöhemmin Meds jatkoi SWG'n luomaa hahmotelmaa, mutta surisevammalla ja pimeämmällä linjalla.

Ensimmäinen julkaistu sinkku Song To Say Goodbye pyöri tiuhaan radio- ja tv-kanavilla ja sai monen sellaisenkin kiinnostumaan bändistä, jolta en varsinaisesti olisi moista temppua odottanut. Tarttuvasta kertsistään huolimatta jollain tapaa Twenty Yearsia muistuttava kipale ei mielestäni ole levyn sykähdyttävimpiä tuotoksia, vaan melankoliaa ja angstia tihkuvat biisit nousevat omiksi suosikeiksi. Esimerkiksi nimiraita ja koko paketin avaava Meds on loistavimmasta päästä. Nykymittapuulla albumi on suhteellisen pitkä kolmellatoista raidallaan, ja osa paketin kappaleista hukkuu muiden joukkoon. Kuitenkin esimerkiksi Drag toimii henkilökohtaisesti levyn sijasta loistavasti livenä, ja Michael Stipen vierailulla höystetty Broken Promise on tietynlaisten tilanteiden tunnari. Monet lyriikat kertovat ongelmista päihteiden kanssa, mikä lisää ahdistavaa tunnelmaa.

Pian levyyn liittyvän kiertueen jälkeen Placebo ilmoitti rumpali Steve Hewittin jättäneen pestin. Kaikilla albumeilla debyyttiä lukuun ottamatta soittaneen miehen ero kolmikosta tuntui pahalta, mutta jälkeenpäin ajateltuna uusi, huomattavasti bändikavereitaan nuorempi jenkki-Steve toi kaivattua potkua soundiin. Nimittäin keikoilla näkyi pientä väsähtämistä ja kenties sitä eripuraakin bänditovereiden välillä. Seuraava levy kuulostikin sitten melkoisen erilaiselta. Medsin tasollehan sillä ei päästy, mutta ainakin livesetit puhkuivat energiaa.

Edellisestä keikasta on jo ihan liian monta vuotta, ja kaipaan Placeboa kovin. Uutta musiikkia luulisi ilmestyvän joskus ensi vuoden aikana, ja pidän sormet ristissä bändin Suomeen tulon puolesta. Until then, aina voi fiilistellä livevideoita! Vuonna 2008 Placebo sai harvinaislaatuisen kunnian soittaa Kambodzan Angkor Watissa ihmiskaupan vastaisessa konsertissa. Blindin levyversio ei tokikaan ole näin riisuttu ja rauhallinen, mutta kyllä tämä Angkor Wat -muunnelma toimii järjettömän hyvin. Suosittelen etenkin kohtaa 2:14 - I know you're broken.