Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1990. Näytä kaikki tekstit

#467 Laura Branigan

By | Published keskiviikko 24. helmikuuta 2016

                         Romanttisia hetkiä

Levyn huumaavuus
                                   6.5

Julkaisuvuosi: 1990
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Smoke Screen, Let Me In, The Best Was Yet To Come
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
 
Mark Morrissin ansiosta taas mieleeni noussut Self-Control on tietenkin Laura Braniganin tunnetuin biisi, mutta minulla heräsi into tutustua myös Braniganin muuhun tuotantoon. Helppo valinta olisi tietenkin ollut hittibiisin mukaan nimetty Self-Control (1984), mutta päädyin melko nopeasti Braniganin toiseksi viimeiseksi levyksi jääneeseen hänen omaa nimeään kantavaan vuoden 1990 levyyn. Levyyn tarkemmin syventyessä minulle selvisi, että Branigan itsekin harrasti covereiden tekemistä. Coverereita ovat ainakin: Moonlight On Water, alunperin vuodelta 1989 (Kevin Raleigh, löytyy youtubesta); Unison, jonka myös Celine Dion on versioinut, on alunperin vuodelta 1983 (Junior Giscombe, löytyy youtubesta); Turn The Beat Around, jonka myös Gloria Estefan on versioinut, on alunperin diskohitti vuodelta 1976 (Vicki Sue Robinson, löytyy spotifysta); Let Me In, alunperin vuodelta 1988 (Eddie Money) ja levyn päättävä The Best Was Yet To Come oli vuodelta 1983 (Bryan Adams, spotify). Vielä viisi biisiä on luettelematta; varmasti ainakin joku niistä on originaalilevytys. Mutta kyllä Branigan niistä coverbiiseistäkin pääosin omanlaisensa teki. Ja levyhän on oikein nautittava ja monipuolinen: niin tanssitusta (Turn The Beat Around), herkistelyä (Never In A Million Years) kuin raikasta poppaustakin (Smoke Screen, Reverse Psychology) löytyy ja Branigan pistää itsensä joka biisissä likoon täysillä. Levy ei ole musiikilliselta tarjonnaltaan ja toteutukseltaan välttämättä uuttaluova, mutta pätevä vuoden 1990 poplevy kuitenkin.

Posted in , , , | Leave a comment

#331 Nowhere

By | Published lauantai 21. syyskuuta 2013

Haikeus


Julkaisuvuosi: 1990
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Vapour Trail
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus
7.0


Noniin, tänään päättyy teemaviikko jonka teemana on ollut vuosi 1990. Itselleni arpaonni toi kohdalle Riden debyyttialbumi Nowheren.

Tiesin että Ride on shoegazea ja odotin levyn kuuntelua hieman mietteliäänä. Tykkään toki shoegazesta jonkin verran, mutta vain tämän vuosituhannen puolella tehdystä, Minulla oli siis omat ennakkoluuloni ja heti ensimmäisenä kuultava Seagull vahvisti niitä - negatiivisessa mielessä.

Ensimmäinen asia joka rasittaa Seagull:ssa on shoegazelle tyypillinen särötetty ja kaiutettu kitarasoundi, joka on itselleni käytännössä pelkkää mökää. Lisäksi tuntuu että rumpalilla on jokin kiire jonnekin - komppi ponnahtelee sinne tänne ja kokoajan kiilavat fillit vaan lisäävät hermostunutta vaikutelmaa. Lisäksi kun laulu on harvinaisen ponnetonta ja tylsää laahausta, niin ei tämä nyt lähde vaan yhtään ja pelkäänkin jo koko levyn olevan samanlaista pökälettä.

Kaleidoscope kuulostaa jo paremmalta, mutta taas se laulu - tylsää ponnetonta laahausta johon ei saa tarttumapintaa. Rumpalilla tuntuu taas olevan kiire jonnekin ja turhaa kikkailua on aivan liikaa näinkin suoraviivaiseen biisiin - phuuh. Ei tämäkään lähde.

Sitten tapahtuu jotain In A Different Place lähtee käyntiin rauhallisella tomittelulla ja kitaroidenkin yksittäisistä soinnuistakin saa selvää. Laulussakin on ekaa kertaa järkeä ja tätä kuuntelee jopa mielellään. Rumpalikin malttaa vetää kerrankin hieman suorempaa komppia - joka toimii itselleni huomattavasti paremmin kun päämäärätön kohellus. Toki tässäkin on läsnä Shoegazelle tuttu soundimaailma, mutta se uppoaa näin rauhallisempaan tempoon huomattavasti mukavammin kuin nopeampiin biiseihin.

Polar Bear ja Decay - en saa näistä biiseistä oikein mitään irti. Periaatteessa biiseissä ei ole mitään vikaa ja pieniä kivoja soundillisia juttuja löytyy, mutta en voi vaan mitään et itselleni nämä ovat jotenkin puuduttavia. Etenkin Decayn loppuhokemat vaan lähinnä rasittavat - en kai vaan ole sitten oikeaa kuuntelijakuntaa.

Dreams Burns Down taas aiheuttaa samoja positiivisia viboja kuin In A Different Place. Biisi lähtee käyntiin mukavalla kompilla ja mukavalla sointukululla. Selkeästi, kun bändi laskee tempoa, niin biisitkin muuttuvat itselleni miellyttävämmäksi kuunnella ja alan jopa hetken ymmärtämään miksi monet pitävät Nowherestä. Toki biisiin mahtuu perinteistä shoegaze kaahaustakin, mutta kerrankin se toimii eikä ärsytä.

Paralysed jakaa hyvällä havaitulla linjalla, mutta laulu on taas heikoin lenkki ja biisin parasta antia onkin etenkin loppupuoliskon parin minuutin instrumentaaliosuus, josta löytyy levyn selkeästi parasta rumpusoundiakin ja pientä jammailun makua, joka piristää ainakin itseäni.

Levyn päättävä Vapur Trail taitaa olla Riden yksi tunnetuimmista biiseistä ja on päässyt mm. Pitchforkin parhaimmat -90 luvun tehtyjen biisien listalle sijalle 145 ja voin jopa ymmärtää et miksi. Ensimmäistä kertaa laulu kuulostaa levyllä oikeasti hyvältä ja on tasapainossa soundimaailman kanssa. Etenkin kertosäkeessä on jotain todella mukavaa fiilistä lallatteluineen. Biisi ja koko levy päättyy mukavaan outroon, joka päättää levyn haikeisiin tunnelmiin, mitä tässä ollaan varmaan haettukin. Ehkä alankin ymmärtämään jo Nowhereä paremmin ja sen hakemaa tunnelmaa - haikeus on se sana joka kuvailee ehkä tätä kaikkein parhaiten ja siinä Ride lopulta onnistuukin.

"We never have enough
Time to show our love" 

Posted in , , , , | 2 Comments

#330 Cowboys from Hell

By | Published torstai 19. syyskuuta 2013

Soittimien rääkkäystä ja metallikiljuntaa
    

Julkaisuvuosi: 1990
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: -
Löytyykö levyhyllystä: EI!
Levyn huumaavuus
1,1

Arponni suosi minua ja sain arvosteltavakseni Panteran Cowboys from Hell -levyn vuodelta 1990. Voin tässä vaiheessa jo huomauttaa, että äskeinen lause on kirjoitettu sarkastiseen sävyyn ja että minulla on huomattavat ennakkoluulot ko. levyä kohtaan. Sillä olen aina luokitellut Panteran karmeaksi tiluliluörinäksi, jota en ole kuunnellut edes pahimmissa teiniangsteissani. Epäilen, etten halua kuunnella Cowboys from Helliä enää toista kertaa, joten kirjoitan arvion kappale kappaleelta, samalla kun kuuntelen levyä. Valmiina? Minä en ole...

Cowboys from Hell
Kappale alkaa juuri niin kuin olin kuvitellutkin, raskas kitarointi tulvii kuulokkeistani. Laulu alkaa nololla "C'mon"-huudahduksella. Kuulostaa Metallicalta, eikä se ole hyvä juttu. Oudot ghostbustermaiset välikuiskaukset saavat oloni epämukavaksi. Kuinka yllättävää, tilulilu-kitarasoolo! Ja raskasta rummutusta. Tätä jatkuu vielä 11 kappaleen verran... I'm in hell.

 Primal Concrete Sledge
Nolo nimi. Mättö tulee nopeammalla paineella tässä kuin edellisessä. Laulu kuulostaa pikkuoravalta, joka fanittaa metallimusiikkia. Ja ah, ihanaa! Rummutusta, tiluttelua ja örinää. Huh, loppui onneksi nopeammin kuin edellinen.

 Psycho Holiday
Huoh... Miten nämä erottaa toisistaan? Yritän keskittyä sanoihin, mutta en saa niistä kovin hyvin selvää. My blood is freezing? Frustration! No shit, kyllä minuakin turhauttaa! Ja välillä taas rääkätään kitaraa. Olo alkaa olla jo vähän psykoottinen.

Heresy
Eikö Nine Inch Nailsillä ollut saman niminen kappale? Voi kun olisinkin saanut NIN:in levyn tämän sijaan. Yritän eläytyä kappaleeseen hytkyttämällä päätäni ylös ja alas, mutta en silti saa tästä mitään irti. Judgement day... Siinä laulaja Phil Anselmo on kyllä oikeassa, tämä torstai tuntuu tuomiopäivältä. Ja nyt tilutellaan niin antaumuksella, etten tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. 

 Cemetry Gates
Mitä?! Onko Pantera tehnyt coverin the Smithsin Cemetry Gatesista? Ei onneksi, vaan imelän metalliballadin sen sijaan. Onko laulaja sama kuin aiemmissa kappaleissa? Pelonsekaisin tuntein odotan kertosäettä, jos hetken saisi hengähdystauon tiluttelumätöltä? En saanut. Hämmästykseni huomaan, että kappale kuulostaa hämärästi tutulta. Lyriikat keskittyvät jätetyn miehen avautumiseen, you stole my youth... the memory still remains... Aika herkkää, mutta empatiani ei nyt riitä Anselmolle. Ei varsinkaan, kun huomaan kappaleen kestävän yli 7 minuuttia!!! On mahtanut olla vaikea ero. 

 Domination
Jotain, jotain, motherfucker! Ja kappale jatkuu räjäyttävällä mätöllä. Olo vaan alkaa olla jo aika turta ja puolet levystä on vielä kuuntelematta. Ensin huudetaan dominoinnista, sen jälkeen öristään kuin pahimmassa krapulassa ja välillä nauretaan röhönaurua. Tätä lyriikallista ihanuutta seuraa korviasärkevä kitaran rääkkäys. Kiroan mielessäni surkeaa onneani ja Juhon levyvalintaa. Kiitti.

 Shattered
Shattered, vähän niin kuin korvani tällä hetkellä. Tiluttelulla lähdetään liikkeelle, yllättyikö joku? Pikkuorava laulaa vielä korkeammalta kuin levyn alkupuolella. Ainoa lohdutus on, että tämä ei kestä kuin reilu 3 minuuttia. Olen yllättynyt, että Anselmon laulu kuulostaa näinkin paljon sukkahousuhevilaululta. Olin odottanut enemmän örinää ja mörinää. Pahinta on kuitenkin loppumaton kitaran huudattaminen. Ooh, kappale loppuu särkyvän lasin ääneen! Aika rankkaa.

 Clash With Reality
Jos särkyvä lasi oli viime kappaleen erottava tekijä, on megafoni Clash With Realityn erikoisuus. Muuten tämä kuulosta samalta kuin kaikki muutkin. Rumpumättöä ja kitarointia kuorrutettuna Anselmon rääkynällä. Vika on varmaan minussa, mutta en ymmärrä miten niin moni nauttii tästä. 

Medicine Man 
Yritän keskittyä taas lyriikoihin. Tulee mieleen lapsuudessa kerrotut kauhujutut, kyseessä on kai joku tarina lääkintämiehestä? Luultavasti raustalla on jotain syvällisempää, mutta erotan vain yksittäisiä sanoja - venom, angel, take his hand... Luovutan. Mutta jatkuvasta tiluttelusta on vaikea keksiä uutta sanottavaa. Kappale heikentyy hiljalleen loppua kohden, siinä Medicine Manin erikoisuus. 

Message in Blood
Kappaleen nimestä tulee mieleen teinien nolot angstirunot verestä, ruusuista, lumesta, tuskasta, jne. En jaksa enää keskittyä kuuntelemaan, onko myös Message in Bloodin sisältö sama. Olen kokovartalopuuduksissa, koska tämä levy oikein loppuu?! Kappaleen lopussa hoetaan kappaleen nimeä, kuinka kekseliästä.

The Sleep
Toinen balladi? Ei, alku vain hämäsi. Meno rauhoittuu kuitenkin hetkeksi, mutta arvaa kertosäkeen muuttavan kaiken. Aika sama, toiseksi viimeinen kappale kyseessä. Loppukiri, selviän tästä! Eikä vielä olla päästy mättöosuuksiin, ehkä niitä ei tule ollenkaan? Ehkä tämä on sittenkin balladi, puoliballadi. En olisi ikinä kuvitellut kaipaavani Guns'n'Rosesin Slashin kitarointia, mutta November Rainin kitarasoolo kuulostaa aika helvetin hyvältä tämän kuuntelukokemuksen jälkeen. 

The Art of Shredding
Viimeinen biisi. Pieni voitontanssi ja nyt yritän keskittyä viimeistä kertaa. Heilutan päätä ja yritän tuntea jotain muutakin kuin ärtymystä. Rääkäisy. Keskityn enemmän hytkyntään kuin itse kappaleeseen, en saa sanoista mitään selvää. Rumpukalvoja hakataan, tahti hiljenee. Rääkäisy. Ja taas mennään. Kitarat otetaan mukaan, ilmarummutan näkymättömiä keppejä. Kohta tämä on loppu. Ja samalla kappale loppuu. Hiljaisuus, telkkarista kuuluu Ville Ahosen ihana ääni. Ei enää koskaan Panteraa.

Posted in , , , | 2 Comments

#329 Violator

By | Published keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Emme nauti hiljaisuudesta


Julkaisuvuosi: 1990
Ensikosketus: 2006 tahi 2007
Helmeilevimmät biisit: Sweetest Perfection, Waiting For The Night, Enjoy The Silence
Löytyykö levyhyllystä: Löytyy

Levyn huumaavuus
9.2

Pidän Depeche Modesta. Olen aina pitänyt heistä. Muistan edelleen sen 90-luvun lopun musiikkivideon, jossa yhtye kiertää eri kuppiloita. En vain muista kuollaksenikaan kappaleen nimeä.

Asiaan, sain arvosteltavakseni bändin kiistatta tunnetuimman, arvostetuimman ja rakastetuimman levyn, Violatorin. Aloitin itse aikoinani bändin kuuntelun Playing The Angelista, jota pidettiin aikalaisarvosteluissa paluuna Violatorin huippuaikoihin. Itse asiassa aikalaisarvioissa kaikki, mitä yhtye tekee, vertautuu aina Violatoriin. Niin iso on levyn vaikutus ollut niin yhtyeen kuin synapopin historiassa.

Tässä varmaan pitäisi sitten kertoa, onko Violator historiansa väärti, koska en ole elänyt levyn aikaa ja olen ns. tabula rasa. Rehellisesti sanottuna, en tiedä.

Toki sillä on ansionsa. Vaikka tietyt soundiratkaisut ovatkin aikansa eläneitä, niin Violatorilla yhtyeen tummempi soundimaailma, joka nykyisillä levyillä on normi, on iskostunut bändiin lopullisesti. Ajattomuudesta kertoo jotain se, että Sweetest Perfection ja Waiting For The Night voisivat ihan hyvin mahtua yhtyeen myöhemmillekin tuotoksille. Se kertoo ehkä jotain yhtyeestäkin, mutta ei mennä siihen.

Violatorin erottaa edukseen sen vahvat kappaleet. Liki jokainen kappale toimii niin omana itsenäisenä teoksena kuin levykokonaisuuden yhtenä rattaana. Soundimaailma on ehyt, joten valitettavaa ei löydy. Ja sitten ovat ne hitit, jotka kuluneisuudestaan huolimatta eivät erotu levyltä turhan paljon edukseen. Sekin kertoo levyn vahvuudesta.

Ja siihen oikeastaan sanottavani jää. En aikoinani Violatorista innostunut, joten en siihen ole tutustumisen jälkeen juurikaan palannut. Tärkeimmät Depeche Moden albumit itselleni ovat aivan jotkut muut. Ja koska sen status on mikä on, niin olen sitä myös kavahtanut. Nyt vasta oikeastaan tajusin, että aivan turhaan. Se on hyvä levy, josta aivan varmasti löytyisi syvyyttä, jos lyriikoihin ja taustoihin paneutuisi tosissaan. Kuten kohdallani on käynyt liki jokaisen yhtyeen levyn kohdalla. On ne velikultia, nuo synkistelevät synapapat.

Posted in , , , , | Leave a comment

#328 Heaven or Las vegas

By | Published tiistai 17. syyskuuta 2013

                                             Dreampoptunnelmointia




Julkaisuvuosi: 1990
Ensikosketus: 200?
Helmeilevimmät biisit: Cherry-Coloured Funk, Heaven or Las vegas ja Road, River and Rail
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus
                                                   9,3

Public Enemyn hiphopklassikolla alkanut teemaviikko jatkuu "hieman" erilaisissa tunnelmissa. Skottibändi Cocteau Twinsin Heaven or Las Vegas kun ei ole vihainen, kantaaottava tai rääväsuinen ainakaan millään itsestäänselvällä tavalla. Klassikkolevy tämäkin tosin on, dreampopklassikko nimittäin. Ei säröjä ja aggressiota, vain pääosin kauniita äänimaailmoja, Simon Raymonden jäntevää bassottelua, Elizabeth Fraserin kuulasta ja lumoavaa laulua ja ripaus elämänkokemusta ja vakavuutta.

Mulle Heaven or Las vegas on levy, jonka otan kuunteluun kun haluan kuunnella rauhallista ja kiireetöntä musiikkia, joka ei kuitenkaan tunnu turhan kepeältä. Mitään kaiken kattavaa analyysiä levystä en kuitenkaan osaa tehdä. Tämä johtuu siitä, että vaikka Fraserin laulu on tärkeä osa kappaleita, ja jokaisessa laulussa on tekstit, niin sanoista ei oikein saa Fraserin laulutavan takia otetta. Toisin sanoen en tiedä mikä on Fraserin sanoma tällä levyllä. Muutaman lausepätkän ja sanan perusteella veikkaan, että Fraser laulaa äitinä olemisesta ja naiseudesta ja ehkä myös ihmissuhteista. Ainakin näistä asioista hän laulaa HorLV:a seuranneella Four Calendar Cafella (1993), jossa sanoista saa paljon paremmin selvää. Mutta koska CT ei ole laittanut sanoja levynkansiin hyväksyn sen, että laulun on tällä levyllä tarkoitus olla vain tunnelmanluoja. Ja tunnelmat ovat oikein hienot, jopa sanoinkuvaamattoman upeat. 

Cocteau Twins on itsessäänkin hieno yhtye, mistä Heaven or las Vegas on loistava osoitus. Täytyy kuitenkin mainita, että yhtyeen jäsenillä on ollut merkittävää musiikillista elämää CT:n ulkopuolella jo yhtyeen ollessa koossa kuin sen lopetettuakin. Fraser on laulanut lukuisilla muillakin levytyksillä, esim. Massive Attackin Teardropilla, ja basisti Simon Raymonde ja kitaristi Robin Guthrie perustivat 90-luvulla levy-yhtiö Bella Unionin – nykyään mm. Beach Housin, Helsingissä ja Tampereella tällä viikolla keikkailevan Ballet Schoolin ja lukuisten muiden kiinnostavien indiebändien ja artistien levy-yhtiö – jota Raymonde nykyään pyörittää. 

Videobiisiä päättäessä olin hieman kahden vaiheilla. Toisaalta levyn nimibiisi on niitä kappaleita, joita voisi soittaa repeatilla ties kuinka kauan, mutta sen video on melko kehno. Eli päädyin Iceblink Luckiin. Video on ok, ja kappale on ehkä levyn popein:

 

Posted in , , | 2 Comments

#327 Fear of a Black Planet

By | Published maanantai 16. syyskuuta 2013

Mahtipontinen hiphop-teatraali on silkkaa nautintoa
Julkaisuvuosi: 1990
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Revolutionary Generation, Welcome to the Terrordome, Leave This Off Your Fuckin Charts
Löytyykö levyhyllystä: Ei
Levyn huumaavuus
8.8
Meillä käynnistyy tällä viikolla ysäriteemaviikko! Jokainen viikon julkaisu on ysäriltä peräisin, tarkemmin sanottuna oikeastaan vuodelta 1990. Itse en ollut vielä kerennyt edes syntyä tuolloin. 1990 oli kuitenkin musiikin osilta loistava vuosi. Sen todistaa muun muassa Public Enemyn järjestyksessään kolmas albumi: massiivinen Fear of a Black Planet, joka ei jätä ketään kylmäksi.

En ole ennemmin tutustunut Public Enemyyn kuin muutaman singlen muodossa. Lauri tarjosi minulle ysäriviikoksi tämän mestariteoksen ja minähän päätin kokeilla. Olen nyt viikon sulatellut Fear of Black Planetia ja löydän joka kuuntelukerralla lisää kerroksia. Se on vihainen, kantaaottava ja moniulotteinen hiphop-albumi. Se on ihan varmasti yksi parhaista hiphop-levyistä, joita olen koskaan kuullut.

"elvis was a hero to most but he never meant shit to me you straight up racist that sucker was simple and plain mother fuck him and john wayne"


Sanoituksiltaan Fear of Black Planet on niin rääväsuinen levy kuin vain hiphop-pioneereilta voi odottaa. Kunniansa saavat kuulla niin Elvis Presley kuin John Waynekin. Kekseliäitä vittuilua ja suorasanaista hävyttömyyttä - "TNT" saa sen kuullostamaan vain yksinkertaisesti niin hyvältä. 

Fear of Black Planet on monella tapaa sämpläysklassikko. Vaikka sampleja on enemmän kuin laki sallii, se ei silti kaadu omiin jalkoihinsa missään vaiheessa. Se on toteutukseltaan täydellinen levy. Kaikki rumpulyönnit, sämplet, skrätsit ja instrumentaalipätkät toimivat erinomaisesti. 20 biisin mittainen levy ei tunnu edes pitkältä!

Se on alusta loppuun asti hurjaa musikaalia - vaikka levyn julkaisusta on kulunut 23 vuotta, se on edelleen iskukykyinen ja pesee nykyajan hiphop-levyillä lattioita.


Posted in , , | Leave a comment

#86 Behaviour

By | Published keskiviikko 1. helmikuuta 2012

"And we were never being boring. We were never being bored"


Julkaisuvuosi: 1990
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit:  Being Boring, So Hard, The End of the World
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
8,2

Kuulemani mukaan bändit voidaan jakaa kolmeen ryhmään, josta ensimmäisessä on albumibändit, toisessa singlebändit ja kolmannessa, harvinaisimmassa, ryhmässä bändit, jotka ovat sekä albumi- että sinkkubändejä, kuten The Beatles tai The Smiths. Malliesimerkkinä singlebändistä käytetään usein Pet Shop Boysia, joka kieltämättä onnistuikin 1980- ja 1990-luvuilla tekemään hirvittävän monta erinomaista popbiisiä (jotka kaikki saa näppärästi ostamalla Discographyn tai jonkin muun lukuisista Pet Shop Boys -hittikokoelmista). Behaviour kuitenkin todistaa myös sen, että Pet Shop Boys kykenee laatimaan singlebiisien ympärille kohtuullisen onnistuneen albumikokonaisuudenkin.

Behaviour on kypsä, hillitty, tunnelmallinen ja tyylikäs, joskin hivenen 80-lukulaisella tavalla. Behaviour on siis melko tarkasti kaikkea sitä, mitä esimerkiksi Go West ei ole. Behaviour on levy, josta mummonikaan ei järkyttyisi ja jota voisi soittaa missä tahansa yhteydessä ilman, että kukaan häiriintyisi. Äänitapetiksi jäämiseltä Behaviourin pelastaa rauhoittava tunnelma ja muutama aivan erinomainen biisi: My October Symphony, The End of the World, So Hard, Jealousy ja, kirkkaimpana kaikista, Being Boring.

Being Boring on yksi niistä biiseistä, joka pääsee hyvin lähelle täydellisen poplaulun ideaalia. Toisin sanoen se olisi hyvin lähellä kärkeä kuvitteellisella ”Jarmon suosikkibiisit ikinä” -listalla. Nostalginen, kaunis ja surullinen kappale käsittelee aikuistumista tavalla, jonka luulisi liikuttavan jokaista teini-iän ohittanutta. Suosittelen katsomaan Being Boringin videon, joka sisältää musiikillisen nerouden ohella myös runsaat määrät kylpyvaahtoa ja miehen, joka näyttää kampaavan kulmakarvojaan.



Posted in , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.