Soittimien rääkkäystä ja metallikiljuntaa
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: -
Löytyykö levyhyllystä: EI!
Levyn huumaavuus
1,1
Cowboys from Hell
Kappale alkaa juuri niin kuin olin kuvitellutkin, raskas kitarointi tulvii kuulokkeistani. Laulu alkaa nololla "C'mon"-huudahduksella. Kuulostaa Metallicalta, eikä se ole hyvä juttu. Oudot ghostbustermaiset välikuiskaukset saavat oloni epämukavaksi. Kuinka yllättävää, tilulilu-kitarasoolo! Ja raskasta rummutusta. Tätä jatkuu vielä 11 kappaleen verran... I'm in hell.
Primal Concrete Sledge
Nolo nimi. Mättö tulee nopeammalla paineella tässä kuin edellisessä. Laulu kuulostaa pikkuoravalta, joka fanittaa metallimusiikkia. Ja ah, ihanaa! Rummutusta, tiluttelua ja örinää. Huh, loppui onneksi nopeammin kuin edellinen.
Psycho Holiday
Huoh... Miten nämä erottaa toisistaan? Yritän keskittyä sanoihin, mutta en saa niistä kovin hyvin selvää. My blood is freezing? Frustration! No shit, kyllä minuakin turhauttaa! Ja välillä taas rääkätään kitaraa. Olo alkaa olla jo vähän psykoottinen.
Heresy
Eikö Nine Inch Nailsillä ollut saman niminen kappale? Voi kun olisinkin saanut NIN:in levyn tämän sijaan. Yritän eläytyä kappaleeseen hytkyttämällä päätäni ylös ja alas, mutta en silti saa tästä mitään irti. Judgement day... Siinä laulaja Phil Anselmo on kyllä oikeassa, tämä torstai tuntuu tuomiopäivältä. Ja nyt tilutellaan niin antaumuksella, etten tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.
Cemetry Gates
Mitä?! Onko Pantera tehnyt coverin the Smithsin Cemetry Gatesista? Ei onneksi, vaan imelän metalliballadin sen sijaan. Onko laulaja sama kuin aiemmissa kappaleissa? Pelonsekaisin tuntein odotan kertosäettä, jos hetken saisi hengähdystauon tiluttelumätöltä? En saanut. Hämmästykseni huomaan, että kappale kuulostaa hämärästi tutulta. Lyriikat keskittyvät jätetyn miehen avautumiseen, you stole my youth... the memory still remains... Aika herkkää, mutta empatiani ei nyt riitä Anselmolle. Ei varsinkaan, kun huomaan kappaleen kestävän yli 7 minuuttia!!! On mahtanut olla vaikea ero.
Domination
Jotain, jotain, motherfucker! Ja kappale jatkuu räjäyttävällä mätöllä. Olo vaan alkaa olla jo aika turta ja puolet levystä on vielä kuuntelematta. Ensin huudetaan dominoinnista, sen jälkeen öristään kuin pahimmassa krapulassa ja välillä nauretaan röhönaurua. Tätä lyriikallista ihanuutta seuraa korviasärkevä kitaran rääkkäys. Kiroan mielessäni surkeaa onneani ja Juhon levyvalintaa. Kiitti.
Shattered
Shattered, vähän niin kuin korvani tällä hetkellä. Tiluttelulla lähdetään liikkeelle, yllättyikö joku? Pikkuorava laulaa vielä korkeammalta kuin levyn alkupuolella. Ainoa lohdutus on, että tämä ei kestä kuin reilu 3 minuuttia. Olen yllättynyt, että Anselmon laulu kuulostaa näinkin paljon sukkahousuhevilaululta. Olin odottanut enemmän örinää ja mörinää. Pahinta on kuitenkin loppumaton kitaran huudattaminen. Ooh, kappale loppuu särkyvän lasin ääneen! Aika rankkaa.
Clash With Reality
Jos särkyvä lasi oli viime kappaleen erottava tekijä, on megafoni Clash With Realityn erikoisuus. Muuten tämä kuulosta samalta kuin kaikki muutkin. Rumpumättöä ja kitarointia kuorrutettuna Anselmon rääkynällä. Vika on varmaan minussa, mutta en ymmärrä miten niin moni nauttii tästä.
Medicine Man
Yritän keskittyä taas lyriikoihin. Tulee mieleen lapsuudessa kerrotut kauhujutut, kyseessä on kai joku tarina lääkintämiehestä? Luultavasti raustalla on jotain syvällisempää, mutta erotan vain yksittäisiä sanoja - venom, angel, take his hand... Luovutan. Mutta jatkuvasta tiluttelusta on vaikea keksiä uutta sanottavaa. Kappale heikentyy hiljalleen loppua kohden, siinä Medicine Manin erikoisuus.
Message in Blood
Kappaleen nimestä tulee mieleen teinien nolot angstirunot verestä, ruusuista, lumesta, tuskasta, jne. En jaksa enää keskittyä kuuntelemaan, onko myös Message in Bloodin sisältö sama. Olen kokovartalopuuduksissa, koska tämä levy oikein loppuu?! Kappaleen lopussa hoetaan kappaleen nimeä, kuinka kekseliästä.
The Sleep
Toinen balladi? Ei, alku vain hämäsi. Meno rauhoittuu kuitenkin hetkeksi, mutta arvaa kertosäkeen muuttavan kaiken. Aika sama, toiseksi viimeinen kappale kyseessä. Loppukiri, selviän tästä! Eikä vielä olla päästy mättöosuuksiin, ehkä niitä ei tule ollenkaan? Ehkä tämä on sittenkin balladi, puoliballadi. En olisi ikinä kuvitellut kaipaavani Guns'n'Rosesin Slashin kitarointia, mutta November Rainin kitarasoolo kuulostaa aika helvetin hyvältä tämän kuuntelukokemuksen jälkeen.
The Art of Shredding
Viimeinen biisi. Pieni voitontanssi ja nyt yritän keskittyä viimeistä kertaa. Heilutan päätä ja yritän tuntea jotain muutakin kuin ärtymystä. Rääkäisy. Keskityn enemmän hytkyntään kuin itse kappaleeseen, en saa sanoista mitään selvää. Rumpukalvoja hakataan, tahti hiljenee. Rääkäisy. Ja taas mennään. Kitarat otetaan mukaan, ilmarummutan näkymättömiä keppejä. Kohta tämä on loppu. Ja samalla kappale loppuu. Hiljaisuus, telkkarista kuuluu Ville Ahosen ihana ääni. Ei enää koskaan Panteraa.
Tekstit
Helvetin hyvä arvio! Sun pitäis aina arvioda paskoja levyjä! :D
VastaaPoistaHaha, loistoarvio! Mäkin tykkään jostain syystä kirjottaa eniten paskoista levyistä, niistä saa niin paljon irti tekstitasolla. :D
VastaaPoista