Ylevää epätoivoa
Levyn huumaavuus
9,2
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Promise, The Disease, No Dark Things
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Viime
tiistaina kirjoitin Weekendin uudesta post-punklevystä ja siiinä
kirjoittaessani ja levyä kuunnellessani tajusin, että se mitä minä
odotan post-punkilta määrittyy oikeastaan ihan pariin 80-luvun alun
levyyn. Yksi näistä levyistä on Echo and the Bunnymenin toinen
levy Heaven Up Here, josta löytyy sitä rosoa ja vimmaa, mutta myös
ylevyyttä, joilla määritin post-punkin viime viikolla. Niin Ian
McCullochin yhtä aikaa särmikäs ja ylevä laulaminen, tekstien
kyynisyys ja epätoivosta pois rimpuilu kuin soiton hillitty
aggressiivisuus kiteyttää paljon siitä, mitä post-punk on
parhaimmillaan.
Kappalemateriaaliltaan levy on tasavahva kokonaisuus kohtalokkaita ja tummasävyisiä, mutta samalla sopivan rokkaavia biisejä, joista jokaisesta löytyy jokin koukku niin soiton kuin laulunkin kohdalla. Klassikkolevyllä täytyy tietenkin olla myös ainakin yksi joukosta erottuva huippu, ja tällä levyllä se on A Promise, joka on ehkä levyn popein ja suoraviivaisin kappale, mutta samalla tarpeeksi kiihkeä ollakseen post-punkbiisi. Levyn toinen huippu, The Disease, taas edustaa post-punkin synkempää tunnelmointia. Molempia kantaa Ian McCullochin kappaleiden tunnelmiin mukautuva laulanta. McCulloch onkin hyvä esimerkki laulajasta, joka heittäytyy kappaleisiin ja pystyy välittämään tunteensa myös kuulijalle.
Lukemani perusteella Echo and The Bunnymen ei ikinä saavuttanut aivan sitä menestystä, mitä yhtye ehkä tavoittelikin, mutta toisaalta yhtye ei ole jäänyt myöskään vaille huomiota ja arvostusta niin kuin muutamille muille 80-luvun alun post-punk-yhtyeille kävi. Vaikka Heaven Up Here ja Ocean Rain (1984) ovatkin yhtyeen ainoat mestariteokset, niin Mcculloch ja yhtyeen kitaristi Will Sergeant ovat levyttäneet pitkään 80-luvun alun huippuvuosien jälkeenkin. Laulaja Ian Mcculloch on tullut tunnetuksi myös soolourastaan ja julkaisi viime vuonna tutustumisen arvoisen levyn Pro Patria Mori. Siltä ei kuitenkaan löydy A Promisen kaltaista klassikkoa:
Kappalemateriaaliltaan levy on tasavahva kokonaisuus kohtalokkaita ja tummasävyisiä, mutta samalla sopivan rokkaavia biisejä, joista jokaisesta löytyy jokin koukku niin soiton kuin laulunkin kohdalla. Klassikkolevyllä täytyy tietenkin olla myös ainakin yksi joukosta erottuva huippu, ja tällä levyllä se on A Promise, joka on ehkä levyn popein ja suoraviivaisin kappale, mutta samalla tarpeeksi kiihkeä ollakseen post-punkbiisi. Levyn toinen huippu, The Disease, taas edustaa post-punkin synkempää tunnelmointia. Molempia kantaa Ian McCullochin kappaleiden tunnelmiin mukautuva laulanta. McCulloch onkin hyvä esimerkki laulajasta, joka heittäytyy kappaleisiin ja pystyy välittämään tunteensa myös kuulijalle.
Lukemani perusteella Echo and The Bunnymen ei ikinä saavuttanut aivan sitä menestystä, mitä yhtye ehkä tavoittelikin, mutta toisaalta yhtye ei ole jäänyt myöskään vaille huomiota ja arvostusta niin kuin muutamille muille 80-luvun alun post-punk-yhtyeille kävi. Vaikka Heaven Up Here ja Ocean Rain (1984) ovatkin yhtyeen ainoat mestariteokset, niin Mcculloch ja yhtyeen kitaristi Will Sergeant ovat levyttäneet pitkään 80-luvun alun huippuvuosien jälkeenkin. Laulaja Ian Mcculloch on tullut tunnetuksi myös soolourastaan ja julkaisi viime vuonna tutustumisen arvoisen levyn Pro Patria Mori. Siltä ei kuitenkaan löydy A Promisen kaltaista klassikkoa:
Tekstit
