Kun kasari sai liikaa valtaa
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Ocean Repeating (Big-Eyed Girl), Ride
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
7,1
Sillä minä rakastan Wild Nothingia. Jack Tatumin yhden miehen dream pop-projekti on ollut yksi suurimmista musiikillisista ihastuksistani viime vuosina ja herran kaksi pitkäsoittoa, Gemini (2010) sekä Nocturne (2012) ovat soineet jatkuvasti kuulokkeissani. Eikä Wild Nothing pettänyt livenäkään, ei pienellä lavalla Kuudenella Linjalla eikä suurella ulkolavalla Primavera Soundissa. Bändillä korvattu yhden miehen show kuulosti luonnolliselta ja yhtenäiseltä. Ehkä Empty Estate kärsi liian suurista odotuksista, mutta levystä jäi tyhjä olo. Se on yksikertaisesti tylsä ja ajoittain liian kasari. Pelkästään levyn kansitaiteesta tulee mieleen 80-luvun Dire Straitsin levyt.
Levyn aloittava The Body In Rainfall on ihan hyväksyttävä kappale, jolla Tatum kuulostaa hämmentävän paljon John Lennonilta. Mutta minä haluan Wild Nothingilta enemmän. Haluan lumovia unenpätkiä ja lämpimiä sylejä, en keskenkertaisia ja haaleita renkutuksia. Valitettavasti myös levyn instrumentaalit, On Guyotin sekä Hachikon unohtaa heti ne kuunneltuaan. Mutta pahin kaikista on A Dancing Shellin metallinen puhelaulu! Myös kappaleen kasarisaksofoni saa irvistämään ja minä olen sentään kasarin ja fonin ystävä.
Mutta ei Empty Estate sentään ole täysin menetetty tapaus. Riden heleät lauluosuudet ja joydivisionmainen taustatahti lohduttavat hieman. Levyn ehdoton pelastus on kuitenkin Ocean Repeating (Big-Eyed Girl), joka saa minut edelleenkin uskomaan Tatumin nerokkuuteen. Aalloista, virtauksista, kaipuusta, merenneidoista, pehmeistä lauseista, taitavista soinneista ja kaiuista - niistä on yksi vuoden 2013 parhaista kappaleista tehty. Pettymyksestä huolimatta jään odottamaan Wild Nothingin seuraavaa pitkäsoittoa luottavaisin mielin.
Tekstit
törkee levynkansi! :D
VastaaPoista