Bileiden paskainen loppu

Julkaisuvuosi: 2013

Ensikosketus: 2013

Helmeilevimmät biisit: Syö mun suklaata, Jee jee, Ä=Ä, Punainen 11

Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus

7.2

Jos on seurannut yhtään genrefanaatikkojen reaktioita Valkoisten dyynien ratsastajien kohdalla, niin heidän vastenmielisyyttä ei ole voinut jättää noteeraamatta. Monelle kun levyn nykyisin mainstreamia edustavat teknotaustat ovat suuren yleisön kalastamista ja sielun myymistä rahan suursaatanalle. Ehkä single-biisit olivat huonosti valittuja, mutta silti reaktio kuvaa vain sitä, ettei haluta nähdä pinnan alle.

Tällä levyllä kun parodia on kaukana. Tekstit ovat muuttuneet pintaliitokansaa kritisoiviksi, eikä bilepinnan alta juuri kimalletta löydy. Toukasta eroon ja Lähestymiskieloja ovat varmaan parhaat esimerkit siitä, ettei humalasta ja krapulasta löydy vitseiksi yltäviä punchlineja. Mitään Raptoria tai Nygårdia on ihan turha pelätä.

Mutta mitä tämä levy sitten on? DJPP:n taidolla luomia taustoja ja Heikki Kuulan, Pyhimyksen ja Volin taitavia riimejä. Silti taustoista löytyy levyn ongelmatkin. Nykytyyliin taustat tuuttaavat rytmiä ja syntikkaliidejä päin pläsiä, eikä niistä juuri tunnu löytävän nyansseja tai monipuolisuutta, joka varsinkin C:n kohdalla on pitänyt levyn tasaisesti stereoissa. Viikon kuuntelun jälkeen taustojen elektroninen muovi käy jo aiheuttamaan pientä väsymystä. Pelkillä teksteillä ei räpillä ole ennenkään klassikoita luotu.

Kun osaa laittaa teknotaustat omaan arvoonsa ja keskittyy levyn sisimpään, niin Valkoisten dyynien ratsastajilta löytyy sama yhtye kuin aiemmiltakin levyiltä. Aivan edellisten levyjen tiukkuuteen ei kolmonen yllä, mutta miellyttää näinkin.