#456 Monta tarinaa

By | Published tiistai 24. marraskuuta 2015

                    Raikkautta ja intohimoa



Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Erhe, Katkaiskaa kaupungin sähköt
Löytyykö levyhyllystä: Soundcloud, Spotify, yms.


Levyn huumaavuus

                                  7.3

Turkulainen taiderockbändi Sans Parade julkaisee odotetun kakkoslevynsä perjantaina. Bändin facebooksivuilta löytyy jo linkki ennakkokuunteluun, ja pikaisella kuuntelulla levyä tehdessä on menty taide ja tunnelmat edellä ja pyrkimys vaikkapa kertosäkeisiin ja tarttuvuuteen ei ole ollut kovinkaan suuri. Bändin varsin mieleenjäävästi tulkitsevan laulajan Markus Perttulan myös tässä kuussa ilmestyneellä toisella soololevyllä kertosäkeet ja tarttuvuus ovat sitä vastoin selkeämmin kuultavissa, vaikka tunnelmointiakin on tarjolla. Soolona Perttula onkin selvästi helpommin lähestyttävä ja hetkittäin ei olla kovinkaan kaukana valtavirrasta tai vaikkapa Olavi Uusivirrasta. Soitossa ja Perttulan ilmaisussa on kuitenkin sen verran vimmaa ja heittäytymistä, että ei levyn biiseistä välttämättä ole radiosoittoon ja suurempaan kansansuosioon. Siitä huolimatta Monta tarinaa on onnistunut, raikas ja intohimoinen suomenkielinen poprocklevy ja vaikkapa menevät Elä, Kulkee ja Nostalgia, vahva tunnepurkaus Erhe ja herkemmin poppaava Katkaiskaa kaupungin sähköt ovat vahvoja näyttöjä Perttulalta.


Posted in , , , , | 3 Comments

#455 There's No Space But We Take Our Place

By | Published tiistai 17. marraskuuta 2015

                        Lupaavan tyylikästä



Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: The Greatest Hits
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                   6.5


Tällä kertaa kesti hetken aikaa löytää levytys, johon jaksaisi syventyä ja sitten innostua kirjoittamaan siitä. Mutta sitten päädyin helsinkiläisen Colorbluen facebooksivuille, ja siellä oli ilmoitus heidän juuri ilmestyneestä ensimmäisestä EP:stään. Neljä biisiä ei liian haastavaa, mutta ei täysin turhanpäiväistäkään tunnelmallista poprokkausta oli juuri nyt tarpeeksi innostavaa kuunneltavaa.

Colorblue on ollut tänä vuonna varsin aktiivinen. Ennen tätä EP:tä he ovat julkaisseet neljä biisiä – joita ei löydy tältä EP:ltä – ja ovat tehneet niistä kolmeen (Blue is Our Color, Let You Go ja The Poison) myös musiikkivideon. EP:n neljästä biisistä musiikkivideo löytyy Seven7eenistä, joka on biiseistä popein ja menevin. Muut kolme ovat siihen verrattuna hieman rauhallisemmin eteneviä, mutta samalla tavoin hienohkosti loppua kohti kasvavia poppauksia. Viimeisenä kuultava kohtalokas The Greatest Hits on muita biisejä kiinnostavampi myös alussa ja keskivaiheilla. Jotenkin muissa biiseissä tuntuu olevan jotain liikaa – liikaa tekstiä, liikaa osia, liikaa kikkoja – mutta TGH jaksaa kiinnostaa alusta loppuun, ja vaikka se ei varsinaisesti olekaan hitti, niin hyvin onnistunut biisi se on.

There's No Space But We Take Our Place on, sanotaanko, lupaava EP-debyytti. Tai ainakin miellyttävää kuunneltavaa. Biisejä voisi kyllä vielä tiivistää, kikkailua karsia ja tekstien sujuvuutta miettiä, mutta omaa saundia ja kykyä erottua massasta on jo. En varsinaisesti osaa sanoa, millaiset tulevaisuudennäkymät Colorbluella on, mutta olen iloinen siitä, että he tekevät musiikkia.

Posted in , , , , | Leave a comment

#454 Falsework

By | Published tiistai 10. marraskuuta 2015

                        Lämpöä pimeyteen


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: We're No Good, Little Wave, Lean into My Love
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                   8.8

Junior Boysilta pitäisi tulla kohta – tarkalleen ottaen helmikuussa – uusi levy, joka voi hyvinkin olla ensi vuoden elektropoptapaus, ainakin sen nimibiisi lupaa hyvää. Tänä vuonna kyseinen kunnia voi hyvinkin mahdollisesti kuulua myös kanadalaiselle Young Galaxylle ja heidän viidennelle levylleen, äskettäin ilmestyneelle Falseworkille. 

Falseworkilla Young Galaxy elektropoppaa melko helposti lähestyttävästi ja tarttuvasti, samalla kuitenkin sopivan indiesti eli mitään turboahdettua valtavirtapoppausta ei ole tarjolla. Syvimmin koneillessaankin Young Galaxy pääätyy kuitenkin vain hienoiseen viileyteen tyyliin Body, ja paremman kuvan levystä antaakin hyvin lämpöinen ja rento Ready to Shine. Parhaat hetket levy tosin tarjoaa vasta sinkkubiisien jo mentyä. Molokon sielukkaan diskopoppauksen mieleen tuova Must Be Love, Jessie Warellekin sopiva We're No Good, ihana synapoppis Little Wave ja modernilta Marvin Gayelta kuulostava Lean into My Love ovat kaikki omin tavoin loistavia. Se, että yhtäkän niistä ei ole julkaistu sinkkuna kertoo varmasti siitä, että Young Galaxy ei halua menestyä kaupallisesti. No, ei niissä sinkkujulkaisuissa tai muissakaan mainitsematta jäävissä biiseissä vikaa ole, hyvin onnistuneen kymmenen biisin kokonaisuuden Catherine McCandless, Stephen Ramsay, Matthew Shapiro ja tuottajana toiminut ruotsalainen Dan Lissvik ovat saaneet aikaan. Eli jos elektropop lämmittää, niin tässä on yksi laadukas levytys kuunneltavaksi.

Posted in , , , | Leave a comment

#453 Unbreakable Smile

By | Published tiistai 3. marraskuuta 2015

                         Tähti on syttynyt



Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Unbreakable Smile, California Lovers, Falling Slow
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                   7.8


Suomesta ponnistava Ronya on juuri julkaissut vakuuttavan poplevyn. Ehkä Tidesin tuotannossa ei ole käytetty niitä ihan trendikkäimpiä saundeja, mutta helposti levyä kuunnellessa käy mielessä, että kyllähän tälläisillä biiseillä pitäisi menestyä kansainvälisesti. Mutta ei maailmalla naispoppareista ole pulaa. Yhdysvalloissa ja briteissä ja muissa pohjoismaissa on paljon poptähtiä ja potentiaalisia uusia tulokkaita. Mutta miksipä ei Ronyakin voisi popata (taloudellisesti) isosti kuten Ellie Goulding, Selena Gomez, Demi Lovato ja Carly Rae Jepsen? Kyllä uusille tekijöille on aina tilausta, kuten vaikkapa Tori Kelly osoittaa. 

En tiedä, onko Kelly vielä kuinka rantautunut Eurooppaan, saati sitten Suomeen, mutta käsittääkseni hän on kuitenkin nousemassa poptähteyteen Yhdysvalloissa kesällä julkaistun debyyttilevynsä ja näkyvien esiintymisiensä ansiosta. Unbreakable Smilea kuunnellessa sitä ei tarvitse ihmetellä. Kelly osaa taituroida äänellään ja omaa persoonaakin hän tuo sopivasti esille. Hyviä biisejäkin löytyy, ja miksei löytyisi, levylle on ollut biisejä tekemässä muuan Max Martinkin. Vierailijoita kuullaan vain kolmella biisillä, mutta kaksi heistä on suuria nimiä. Ed Sheeran duetoi Kellyn kanssa herkällä I Was Made For Loving Youlla (ei coveri) ja LL Cool J räpäyttää kesäisesti poppaavalla California Loversilla. Mutta omillaankin Kelly kantaa biisejä. Parhaiten hän onnistuu herkemmessä menossa, joten levyn pophittipyrkimyksistä lähes vapaa loppupuoli – alkaen kuutosbiisi First Heartbreakistä – on nautittavampaa kuultavaa kuin alkupuoli, jolta löytyy levyn sinkut, kuten nimibiisi ja Should've Been Us.

Unbreakable Smile on laadukas amerikkalainen poplevy. Välillä Kellyn amerikkalaiset laulutaituroinnit hieman kuitenkin häiritsevät. Silloin voi onneksi siirtyä kuuntelemaan Ronyaa, joka keskittyy Tidesilla olennaiseen eli suoraan menevään poppaukseen. Molemmille tyyleillä on kuitenkin hetkensä ja varmasti kuulijoitakin.

Posted in , , , | Leave a comment

#452 Product 3

By | Published tiistai 27. lokakuuta 2015

                        Kepeää tanssitusta


 
Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Ad Space, I Hope You Know
Löytyykö levyhyllystä: Soundcloud, Spotify, yms.


Levyn huumaavuus

                                   6.9

Yhdysvaltalainen Beat Connection julkaisi edellisen levynsä, The Palace Gardenin, kolme vuotta sitten, kun pehmeäsaundinen elektroninen fiilistely oli muistaakseni kovasti pinnalla. Ja periaatteessa kyseinen saundi on yhä pinnalla, ehkäpä vain hieman valtavirtaisemmin toteutettuna (eli EDM:ään liitettynä) kuin Beat Connection sitä teki ja yhä tekee. Eli on täysin mahdollista, että BC on yhä trendikäs eikä vain toista vanhoja trendejä. Oli miten oli, bändin kolmas tuote on varsin ehjä ja miellyttävä kokonaisuus. Vaarana tosin on, että biisit vain lipuvat ohi muistikuvia jättämättä, mutta oikeastaan pääasia tässä on ihanan kevyt saundi ja rentoon tanssahteluun kutsuvat rytmit ja kaikki muu on plussaa. Parhaiten viihdyttäminen onnistuu Illusionissa (video on sitten yhtälailla Niken mainos kuin musiikkivideo) ja So Goodissa, Ad Spacessa ja I Hope You Knowssa on hitunen sisältöäkin.

Posted in , | Leave a comment

#451 Cranekiss

By | Published tiistai 20. lokakuuta 2015

                   Rytmikästä unelmointia


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Hands All Over Me, Collection, Sugar Fix
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, Spotify, yms.


Levyn huumaavuus
                                   7.9

Dream popin voi ehkä helpoiten ajatella olevan kaunista ja kuulasta musisointia, juuri sopivaa nukahtamiseen. Mutta niin kuin unet, joskus unipoppikin saa pelottavampia, uhkaavampia sävyjä. Näin käy myös Tamarynin kolmannella levyllä, kun tarttuvasti, melko jäntevästi ja jopa hitikkäästi unipoppaavan alkupuoliskon – Cranekiss, Hands All Over Me, Last, Collection – jälkeen tapahtuu siirtymä hämyisämpiin tunnelmiin (Keep Calling) kiihkeämpään, vaaraa huokuvaan sykkeeseen (Softcore), painostavampaan tunnelmointiin (Fade Away Slow) ja syvällä unimaailmassa harhailuun (I Won't Be Found). Vielä ennen levyn loppua unta karistetaan popimmalla menolla (Sugar Fix), mutta päätösbiisi Intruder (Waking You Up)issa palataan vielä painostavampaan tunnelmaan vaikka rytmikkäämpi ote säilyykin.

Cranekissillä Tamaryn (Tamaryn Brown ja tällä levyllä käsittääkseni myös ainakin Weekendin (ei Weeknd) Shaun Durkan) osoittaa, että dream pop voi olla aidosti poppaavaa ja mukaansatempaavaa, mutta myös uhkaavaa ja painostavaa, ei vain kuulasta tunnelmointia, vaikka sitäkin myös Tamarynin dream pop on. Ja vaikka dream popin eri sävyjä levylle on päätynytkin, niin biisit on järjestelty levylle juuri oikeaan järjestykseen, joten siirtymä poppauksesta raukeaan hämyilyyn on luonteva. Kokonainen levykin pelkkää poppaukseen painottuvaa dream poppia voisi toimia, mutta kyllä levyn loppupuoliskokin toimii, ainakin ajan kanssa.

Posted in , , | Leave a comment

#450 Love + War

By | Published tiistai 13. lokakuuta 2015

                        Uusi sielukas tähti? 


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Love + War, Look Over Your Shoulder,Perfect Ruin
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   7.3
Viime viikolla innostuttiin brittiläisestä indietanssituksesta, tällä viikolla taas brittiläisestä soulmusiikista. Innostajana toimii komeaääninen Kwabs, joka voi olla jo tuttu Disclosuren uusimmalta levyltä löytyvältä Willing And Ablelta. Omalla levylläänkin hän luottaa sielukkaaseen rytmikkyyteen, jonka tahdissa voi helpostikin tanssia, mutta myös balladeja (herkkä Perfect Ruin ja voimallisempi Forgiven) ja r&b-poppia on tarjolla (-90-luvulta lainaava My Own ja -80-luvulta mallia ottava Father Figure). Aina biisit eivät ole kaikkein omaperäisimpiä tai mieleenjäävimpiä, joten biisin tai pari olisi voinut tiputtaa poiskin. Kwabsin laulu ilahduttaa kuitenkin joka tyylissä ja käänteessä (esim. perinteisen sielukas päätösbiisi Cheating On Me nousee Kwabsin ansiosta lähelle korkeuksia), joten hänen on tästä hyvä ponnistaa vielä korkeammalle. Ja vielä korkeammalle hän pääsee avaamalla sielunsa herkkydellä toteutetuissa biiseissä, kuten hän Perfect Ruinissa tekee.

Posted in , , | Leave a comment

#449 Mothers

By | Published tiistai 6. lokakuuta 2015

                        Euforista poppausta

 
Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: To My Brother, Namaste, Is there Anybody Out There, Imagination
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
 
Levyn huumaavuus
                                   9.1

Nyt syyskuun lopussa, lokakuun alussa on ilmestynyt oikein kiinnostavia levyjä, vaikkapa Janet(Jackson)in ja Jori Hulkkosen uusimmat. Ensin mainitun Unbreakable on laadukasta ja ei-tylsää aikuisen ihmisen poppausta ja jälkimmäisen Oh But I Am on laadukasta ja ei-tylsää kokeneen tekijän koneilua. Vielä niitä enemmän innostunut olen kuitenkin Englannin Birminghamista ponnistavan Swim Deepin kakkoslevystä, joka tuo räätävää kuumuutta ja hikistä indiepoptanssitusta pimenevään ja viilenevään syksyyn.

Levy alkaa sopivan mystisesti bändin tavoitteet selväksi tekevällä One Great Song and I Could Change the Worldilla. Kakkosbiisinä kuultava To My Brother tanssittaa hienosti, mutta sitä seuraavat Green Conduit ja Heavenly Moment siirtyvät psykedeelisempään ja vaikempaan poppaukseen, ja eivät välttämättä latista tunnelmaa, mutta kertovat että Swim Deep ei halua vain miellyttää ja tuoda instant pleasurea. Onneksi Namaste palauttaa taas energian ja innon menoon. Sitä seuraa euforinen mutta hillitty rakkauslaulu Is there Anybody Out There, taas hiukan vaikeuskerrointa korottava Forever Spacemen, korkeuksissa ihanasti poppaava Grand Affection, Primal Screamin 1990-luvun alun euforiaa ja vaaraa kanavoiva Imagination, menon onnistuneesti rauhoittava mutta euforian säilyttävä Laniakea ja varsinaisen levyn huipentava tanssieepos Fueiho Boogie, joka tuntuu aluksi hieman irralliselta lisäykseltä, kunnes lähtee kunnolla käyntiin ja saa valtoihinsa. Levyn deluxeversioon kuuluu lisäksi neljä biisiä, joista Caramelise ja Everything Is Possible ovat erittäin ookoita ”euforisen indiepoplevyn viimeinen hidas” -biisejä, Si Si Me Voy tarjoaa tanssittavaa kevytpsykedeliaa ja Hotel California voisi hyvinkin olla sinkkubiisi ja taisikin olla levyn ekan sinkun To My Brotherin b-puoli. 

Mothers voi hyvinkin olla loppuvuoden tapauksia levyrintamalla. Ja jos ei ole, tai siis jos se ei menesty, niin loistava levy se kuitenkin on, jos vain sattuu pitämään tanssittavasta indiestä. 

Posted in , , , | Leave a comment

#448 JR JR

By | Published keskiviikko 30. syyskuuta 2015

                        Veikeyttä ja kaihoa


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Caroline, Listening to Outkast, June 23, 2014
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                   6.5

Dale Earnhardt Jr. Jr. on nykyään pelkkä JR JR. Musiikin puolesta duo ei ole kummemmin muuttunut eli Passion Pitin mieleen tuovaa leijuvaa, veikeyttä ja kaihoa yhdistelevää tarttuvaa poppausta on tarjolla tällä kolmannellakin levyllä. Muutaman kuuntelun jälkeen tosin tuntuu, että levy ei ole aivan yhtä hyvä kokonaisuus kuin kahden vuoden takainen The Speed Of Light, mutta hyviä kertosäkeitä ja onnistunutta surkuvibojen ilmaisua levyllä kyllä piisaa. Caroline on hyvä esimerkki ensimmäisestä ja James Dean toisesta, videobiisi Gonessa kumpikin asia yhdistyy. Päätösbiisi Listening to Outkast, June 23, 2014 taas ansaitsee maininnan ihan nimensä takia, mutta toimii rennossa vieraantuneisuudessaan hyvänä vastapainona muun levyn perinteisemmälle poppaukselle.   

Joshua Eppstein ja Daniel Zott osaavat siis yhä loistavahkojen indie-elektropoppausten teon, mutta alkupuoli on ehkä vähän liiankin hitikäs ja lopussa tarmokasta poppausta vesitetään liikaa raukeilla viboilla. Hyvin JR JR kuitenkin edustaa modernia USA:laista 2010-luvun indiepoppia.

Posted in , , , , | Leave a comment

#447 Superhighways

By | Published tiistai 29. syyskuuta 2015

                         Ärtymystä ja iloa


Julkaisuvuosi: 1999
Ensikosketus: 200?
Helmeilevimmät biisit: Unwanted, New Horizons, Cold Feet
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                   5.8

New Order on palannut, ja se on oiva tekosyy kuunnella taas sen kosketinsoittajan ja rumpalin, siis Gillian Gilbertin ja Stephen Morrisin, oman projektin, Other Twon, kakkoslevyä, vuoden 1999 Superhighwaysia. Kaksistaan – muutamalla biisillä lauluvastuussa tosin on Melanie Williams niminen tuntemattomuus eikä Gilbert – he saivat aikaan, Rumban sanoin ”sisäsiistiä ja maanjäristyksetöntä elektropoppia”, tosin ihan kädenlämpöistä heidän musansa ei kumminkaan ole, itse tunnen niin ärtymystä kuin iloakin levyä kuunnellessa.

Ärtymystä tuottaa levyn levoton alku – etenkin drum 'n' bassilla kikkaileva klubityylittely One Last Kiss, jossa on ihan kamalat vokaalit – ja ihan kiva loppu, iloa levyn levollisesti ja kirkkaasti poppaava keskivaihe. Triphoptunnelmointi Voytek, ihana ”voi sua raasua”-poppaus Unwanted, syvemmästä koneilusta tarttuvaan kertosäkeeseen siirtyvä nostattava New Horizons, lempeä Cold Feet ja ambienthämyily The Grave tarjoavat hyvinkin onnistuneen 20 minuuttisen. Mutta alun ja lopun voi siis skipata. Valitettavasti levyn videobiisi You Can Fly on niitä skippibiisejä, mutta ei voi mitään.

Posted in , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.