Viikon levyt yhdellä kertaa 6

By | Published keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

                         Musiikkia kesään

Kesä on alkanut, ja kysymykseksi voi tulla mitä kesäisiä tunnelmia vahvistavia uusia levyjä sitä voisi kuunnella. Vastauksena tähän esittelen tarkemmin muutaman levyn, jotka toimivat ainakin mulle. Ja niin, kesätauko blogissa, syksyllä taas ehkä paluu. Kesää!

Machines Are People Too: Everything Is OK (2017)
Yhdysvaltalainen Machines Are People Too poppaa pari levyä Cascinen kauta julkaisseen Brettin ja juuri levyn julkaisseen Phoenixin tavoin, mutta ilman Brettin tummempia sävyjä ja Phoenixin leikkisyyttä. Biisit ovat lempeän sydänsuruisia ja ehkä liian kevyitä jäädäkseen pysyvästi mieleen, mutta kyllä Margaritas ja muut biisit taustoittavat kesää varsin mallikkaasti.

Close Talker: Lens (2017)
Kanadalainen Close Talker kuulostaa etenkin laulaja Will Quiringin ansiosta hillitymmältä versiolta Wild Beastistä, mutta ei bändin musisointikaan ole kaukana brittibändin vastaavasta. Brothers ja Figure Eight ovat lumoavia, mutta Close Talker taitaa kuitenkin vielä olla enemmänkin kehittyvä kuin huippunsa saavuttanut bändi. Silti levyllä on kauttaaltaan toimivaa viettelevää poprockia Waking Upin tyyliin.

Toploader: Seeing Stars (2017) 
Toploader koki 2000-luvun alussa menestystä ihan Suomessakin asti Dancing In The Moonlightilla, mutta mitään kestomenestyjää bändistä ei tullut. Uusimmalla levyllään bändi ei ole mitenkään trendeissä kiinni, mutta varsin toimivaa hiottua poppausta soul/funk -sävyillä bändi tarjoaa. Tosin lyrics video -biisi Roll With The Punches ei ole esimerkki tästä.
                                 
Erasure: World Be Gone (2017)
Suomessakin kesällä esiintyvä synapoplegenda Erasure poppaa uusimmalla levyllään ylväästi ja itsevarmasti. Maailmanmenon ihmettely on yksi teema, ja rakkauden voima toinen. Puhtaasti rakkauteen keskittyvät biisit, kuten Love You To The Sky ja Sweet Summer Loving, ovat mieleenjävimpiä, mutta säkeistön ajaksi synkistelyllekin tilaa antava Oh What A Worldkin toimii.

Sylvan Esso: What Now (2017) 
Yhdysvaltalainen duo Sylvan Esso toimii indien elektropopin saralla ja taitaa niin innostavan, lähes hypnoottisen tanssipopituksen (Radio, Just Dancing, Signal) kuin akustis-elektronisen tunnelmoinnin (Slack Jaw, Rewind). Videobiisi Die Young on jossain tanssipopituksen ja tunnelmoinnin puolivälissä, ja on nimestään huolimatta ainakin kevyesti elämän- ja rakkaudenmyönteinen biisi.

LeToya Luckett: Back 2 Life (2017)
LeToya Luckett oli mukana Destiny's Childsissa ryhmän kahdella ekalla levyllä. Soolouraan on kuulunut 2 levyä, ja nyt 8 vuoden jälkeen vuorossa on kolmas levy. Kyseessä on monipuolinen r'n'b/pop -levy, jolta löytyy niin herkistelyä, rangstailua kuin rennompaa menoa. Mikään Beyonce Luckett ei edes pyri olemaan, mutta vakuuttava r'n'b-artisti hän silti on. Nimibiisistä käyvällä B2L:lla lainataan sitä Soul II Soulin klassikkoa.
 
Ronika: Loose My Cool (2017)
Katy Perryn uutukainen ei ole aivan niin tarttuva ja tanssittava kuin se voisi olla, mutta onneksi brittiläinen Ronika julkaisi jo tammikuussa samoista vaikutteista (90-luvun pop/dance) ammentavan levyn, jonka voi ottaa kuunteluun, kun Witnessia on kuunnellut tarpeeksi. Ronikan meno on tarttuvan ja tanssittavan lisäksi nostalgista ja lempeää Never My Loven ja Mariah Carey feat. räppäri -pastissi Late Night Radion tapaan.

Posted in , , , , , , , , , | 1 Comment

Viikon levyt yhdellä kertaa 5

By | Published perjantai 26. toukokuuta 2017

                     Indierockin veteraaneja

Euroviisut on taas kerran ohi. Voittaja oli Portugali, edustajanaan Salvador Sobral, joka on julkaissut aiemmin yhden levyn, nimeltänsä Excuse Me (2016). Kuuntelin sitä pari biisiä, ja lopetin sitten, mutta kaipa se on ihan tyylissään toimivaa. Alusta loppuun olen taas kuunnellut lähinnä indie rock-levyjä, jotka löytyvät alta. Tekijöinä on pitkän linjan bändejä ja artisteja, jotka ovat olleet minulle tätä ennen lähinnä nimeltä tuttuja/suht vähän kuunneltuja.

Monster Movie: Keep the Voices Distant (2017)
Slowdive julkaisi äskettäin oikein onnistuneen paluulevyn. Sitä ennen myös yhtyeeseen kuuluvan Christian Savillin Monster Movie julkaisi uuden levyn. Monster Movie on oikeastaan vain indiebändi muiden joukossa, mutta tarjoilee 6. levyllään silti varsin toimivaa indietä poprokkausta. Shouldn't Stray from the Shadows antaa hyvää kuvaa bändin menosta.

Afghan Whigs: In Spades (2017)
Käsittääkseni Afghan Whigs oli yksi -90-luvun kiinnostavammista yhdysvaltalaisista indie rock -bändeistä, ja uudella levyllään bändi on yhä omaleimainen. In Spades onkin laadukas, itsevarma ja vahvatunnelmainen indie rock -levy. Levyn alkupuolelta löytyy sen mieleenjäävimmät biisit, vimmainen Arabian Heights ja sävykkäämmin etenevä Demon in Profile.

Grandaddy: Last Place (2017)
Grandaddykin oli -90-luvun indiesuuruuksia, vaikka taisikin jäädä hitusen Mercury Revin ja Flaming Lipsin (jolta on ilmestynyt uusi elekronisesti leijuva levy) varjoon. Uutukaisellaan bändi on yhä niin kevythärö, nuhjuinen kuin koskettava. Way We Won't edustaa suorempaa indietä poprokkausta, This is the Part taas lähes epätoivoista lähestyvää indieherkistelyä.

Aimee Mann: Mental Illness (2017)
Aimee Mannkin on pidemmän linjan arvostettu tekijä, jonka ura alkoi bändissä jo -80-luvulla ja soolourakin on ollut käynnissä jo päälle 20 vuotta. 9. levyllään hän keskittyy vain ja ainoastaan indie-herkistelyyn, ja jokainen levyn biseistä on nättiä, haikeaa ja melodista folk-americana-indietä Patient Zeron tyyliin. 

Juliana Hatfield: Pussycat (2017)
Mannia rosoisempi Juliana Hatfield on uusimmalla levyllään särmikäs ja poliittisesti kantaaottava – ainakin Rhinoceroksen (laini ”Her name is Melanie/ She's from Slovenia/ An illigal immigrant/ He Paid to sneak her in”” kertonee kenestä laulussa lauletaan), ja ehkäpä myös Short Fingered Manin ja Kellyannen voi tulkita näin – mutta samalla myös tutusti mutta toimivasti indie poprock. 

Blondie: Pollinator (2017)
New wave -legenda Blondien uutukainen on varsin toimiva kokonaisuus. Biisi toisensa jälkeen on ilahduttavan iskevä ja menevä, vaikkakaaan ei varsinaisesti yllättävä. Tasokkaat biisit on myös totetutettu bändille sopivasti. Saundit ovat retrot ja Debbie Harryn äänessä ja tulkinnassa on elämänviisautta ja rosoa. Long Time edustaa levyä hyvin, When I Gave Up taas on muita biisejä herkempi ja Love Level muita pirteämpi ja yllättävämpi poppis.

Paramore: After Laughter (2017)
Paramoren musisointi ei ole aiemmin kiinnostanut, mutta uutukaisellaan bändi on uudistanut saundiaan ja tyyliään sen verran, että minullekin toimii. -80-lukuvaikutteinen popsaundi, surua ja pettymyksiä käsittelevät tekstit ja Haley Williamsin lempeä tulkinta ovat kaikki onnistuneita. Told You So ja herkästi alkava Fake Happy edustavat tarttuvampaa poppailua, kun taas päätösbiisi Tell Me How poppaa hellemmin. 

Posted in , , , , , , , , , | Leave a comment

#507 Real High

By | Published tiistai 9. toukokuuta 2017

                        Lempeää tanssitusta


Julkaisuvuosi: 2017
Ensikosketus: 2017
Helmeilevimmät biisit: 2 Good 2 Be True, Who U R, R We Talking Long
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
                       Levyn huumaavuus
                                    7.4
Tällä viikolla keskityn musiikin suhteen euroviisuihin, joten paljon muuta en kuuntele, mutta Nite Jewelin uutukainen on sen verran ookoo, että voin tehdä hetkellisen paluun yksittäisten levyjen arviointiin. Nite Jewel on siis kalifornialainen artisti, joka yhdistelee musiikissaan elektronista poppia, r'n'b:tä ja unipoppia, tuloksena varsin sensuellia ja lämmittävää tunnelmointia. Ekalla kuunteukerralla tuntui, että Real High olisi vähän tavanomaisempi kuin Nite Jewelin viimevuotinen levy, Liquid Cool, ja näin taitaa ollakin, mutta ei meno silti ole mitenkään persoonatonta tai valtavirtaista. Levyn puolivälissä on pari skippibiisiä, mutta muuten biisit toimivat. 2 Good 2 Be True on ehkäpä tanssittavinta Nite Jewelliä, nimibiisi taas leijuvampaa ja unenomaisempaa.

Posted in , , , , | Leave a comment

Viikon levyt yhdellä kertaa 4

By | Published torstai 4. toukokuuta 2017

                    Aurinkoista unipoppailua

Shoegazen legenda Slowdive julkaisee paluulevynsä reilun puolen tunnin kuluttua, ja siihen valmistautuen olen kuunnellut unipoppia ja muuta indiepopimpaa menoa. Neljä kuuntelemistani levyistäni on myös kalifonialaisten bändien tekemiä, joten tällä kertaa teemoina on siis unipop ja Kalifornia. Ja koska Kalifornia on tunnettu auringonpaisteesta ja lämmöstä, niin kaikki levyt (myös ne ei-kalifornialaiset) sopivat varsin hyvin auringonpaisteessa ja lämmössä kuunneltaviksi.

Feist: Pleasure (2017)
Feistilla on ihana ääni, mutta hänellä on myös monia muita vahvuuksia – kuten vaikkapa biisien kehittely ja loppuun asti vieminen – ja lopputuloksena Pleasuren kuuntelu on nautinto. Jo levyn aloittavassa nimibiisissä Feist tuo esiin kykynsä luoda yllättäviä käänteitä biiseihinsä, ja myös muut levyn biisit jatkavat samaan malliin.


The Wild Reeds: The World We Built (2017)
Wild Reeds tekee poprockia americanasävyillä tai americanaa poprocksävyillä, ihan miten vain. Osa biiseistä on surumielisiä ja kauniita, osa taas menevämpiä kuten videobiisi Only Songs, ja molemmat tyylit toimivat. Käsittääkseni bändin kaikki kolme keulahahmoa (Kinsey Lee, Sharon Silva ja Mackenzie Howe) myös laulavat. Vielä en ole niin pitkällä, että erottaisin laulajien äänet toisistaan, mutta se ei kuuntelukokemusta haittaa.
The Relationship: Clara Obscura (2017)
Weezerin basisti Bill Bellillä on myös oma bändi, The Relationship, joka kitarapoppaa suurella tunteella ja vahvasti -60-luvun hengessä. Laulujen lyriikatkit sopivat hyvin musiikkiin: Hawthorne on rakkauslaulu asettumisesta rakkaan kanssa Beach Boysien kotikaupunkiin, kun taas Suzy Don'tilla varoitetaan rakasta liittymästä kieroon kulttiin. Ja on siellä biisi nimeltä Smilekin.

Tashaki Miyaki: The Dream (2017)
Tashaki Miyami, joka ei ole japanilainen artisti vaan kahden hengen indiebändi Los Angelesista, tekee debyyttilevyllään levollista, nättiä ja melodista unipoppia, johon on helppo uppoutua. City edustaa hyvin koko levyä.





Calico Blue: 15 Sunrise (2017)
Calico Blue tekee oman kuvailunsa mukaan Sad Girl Discoa, ja kyllä, bändin musisoinnin tahtiin voi hyvinkin heilutella itseään kyyneleet silmistä valuen. Kitara, rummut ja basso (Eli, Billy, John) luovat tunnelmallisen pohjan, jonka päällä laulaja Sarahin ääni liitelee lumoavasti. Ruse on hyvä esimerkki bändin perusmenosta, Kites taas on lähempänä perinteisempää indiepoppausta.
 
Cold Beat: Chaos by Invitation (2017)
Cold Beat sekoittelee kolmannella levyllään post-punkkia, unipoppia ja new wavea yhteen, ja lopputuloksena on lämmintä ja ei-kolkkoa musiikkia aloitusbiisi In Motionin tapaan.





Splashh: Waiting a Lifetime (2017)
Splash oli vahvasti pinnalla ekalla levyllään (Comfort, 2013), ja toisella levyllään bändi jatkaa samalla tyylillä eli rennosti ja kesäisesti, ehkäpä jopa hitusen auringonuuvuttamasti indiepoprokaten. Look Down to Turn Away trippailee Primal Screamin Screamadelican hengessä, mutta nimibiisi antaa oikeamman kuvan levyn biisitarjonnasta.

Posted in , , , , , , , , , | Leave a comment

Viikon levyt yhdellä kertaa 3

By | Published torstai 27. huhtikuuta 2017

                     Diskoilua ja poppausta

Viimeaikoina muutamat jo -90-luvulla vaikuttaneet ja ehkäpä silloin myös suurimman menestyksen hetkensä kokeneet tekijät ovat julkaiseet uusimmat levynsä, ja tällä kertaa päätin keskittyä lähinnä niihin. Ainoastaan Joe Goddard ja New Pornographers ovat levyttäneet vasta 2000-luvun puolella, eivätkä hekään ole mitään uusia tekijöitä. Mutta kaikki nämä levyt osoittavat, että lähes tai päälle 20 vuotta musisoineetkin voivat yhä tehdä varsin toimivaa vaikkei välttämättä kaikkein trendikkäintä musiikkia.

Joe Goddard: Electric Lines (2017)
Hot Chipin toinen keulahahmo, Joe Goddard, on julkaissut juuri 2. soololevynsä ja on odotetusti saanut aikaiseksi laadukasta tanssitusta ja poppausta. Ainoastaan vokaaliton Lasers menee liian viileäksi, muuten biiseistä huokuu lämpöä. Vokaaleissa kuullaan Goddardin (esim. rauhoittava ja nätti Nothing Moves) itsensä lisäksi mm. Alexis Tayloria, SLOta ja Homella laulavaa Daniel Wilsonia.

Jamiroquai: Automaton (2017)
Automaton on yllättävän hyvä ja varsin tanssituttava levy Jamiroquailta. Se ei ole yhtä sävykäs kuin äskettäin meneh-tyneen Toby Smithin (kosketinsoittaja, sävellyskumppani) aikaiset levyt, eikä sen biisit ole, nimibiisiä lukuunottamatta, itsessään kovinkaan mieleenjääviä, mutta ainakin tanssitus on jatkuvaa, mukaansatempaavaa ja innostavaa.


Texas: Jump on Board (2017)
Jamiroquain tavoin myös Texas on tehnyt yllättävän hyvän levyn. Levy alkaa lempeästi diskoillen (Let's Work It Out) ja päättyy kohottavasti popaten (Round The World), ja niiden välissä on suuria tunteita, joita Sharleen Spiteri tulkitsee varsin vakuuttavasti, ja kaikinpuolin toimivaa new waveen kallellaan olevaa poprokkausta, kuten Tell That Girl ja Blondiemainen Great Romances.

Sheryl Crow: Be Myself (2017)
Viime levyllään (Feels Like Home, 2013) Sheryl Crow oli lähes puhdasoppinen kantriartisti, mutta nyt yhdeksännellä kokopitkällään, jos joululevyjä ei lasketa, hän on taas oma itsensä, eli asenteella ja juurevasti poprokkaava artisti. Be Myself on monipuolinen levy, jolta löytyy niin -60-lukuhenkistä poppausta kuin rentoa rokkausta – kuten vaikkapa kantaaottavaksikin tulkittava Halfway There – ja meno on lähes yhtä hyvää kuin Crown -90-luvun levyillä.
 
Jennifer Paige: Starflower (2017)
En ollut kuullut Jennifer Paigelta aiemmin muuta kuin hänen vuoden -98 hittinsä Crushin, mutta etsiessäni artistia, joka sopisi muiden jo pitemmän aikaa levyttäneiden seuraan, löysin Paigen maaliskuun lopussa julkaistun 4. levyn, joka onnistui yllättämään iloisesti. Starflower on tasokas, vahvatunnelmainen poplevy, jonka nimibiisissä on ihanan lempeä kertosäe. Aloitusbiisi The Devil in the Detailskin on ihan ok.  

Nelly Furtado: The Ride (2017)
Nelly Furtado oli vahvasti pinnalla vielä kymmenen vuotta sitten, mutta menestyslevy Loosen jälkeen hänellä on tainnut olla musiikkiuran suhteen hankalampaa. Nyt hän on kuitenkin palannut, ja tekee sen herkästi ja tyylillä. Hittejä levyllä ei ole, mutta niin lempeämpi (Pipe Dreams, Tap Dancing) kuin kulmikkaampikin (Cold Hard Truth, Right Road) poppaus sujuu Furtadolta yhä varsin ookoosti ja omaleimaisesti.

The New Pornographers: Whiteout Conditions (2017) 
Kanadalainen indiebändi New Pornographers ei ole uudella levyllään yhtä yllätyksekäs ja lumoava kuin edellisellä levyllään (Brill Bruisers, 2014), mutta toisaalta Whiteout Conditions on edeltäjäänsä suoraviimaisempi ja siksi helpommin nautittava. Ja kyllä bändi on perinteisemmin voimapopatessaankin tarpeeksi omaleimainen, kiitos kolmen eri vokalistin, kuten High Ticket Attractions osoittaa.

Posted in , , , , , , , , , , | Leave a comment

Viikon levyt yhdellä kertaa 2

By | Published keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

     Keskitien poppauksesta viileään koneiluun

Viime viikolla kirjoittelin indiehköstä poppauksesta ja rokkauksesta, mutta kyllähän sitä tulee kuunneltua myös muutakin. Viime päivinä kuuntelussa on ollut niin sliipatumpaa poprokkausta kuin lumoavaa koneilua. Ja kyllä, kuuntelin myös Kendrick Lamarrin uutta. Ehkä seuraavina päivinä kuunteluun tulee otettua taas indiempää menoa, pitää miettiä.

John Mayer: The Search of Everything (2017)
John Mayer on amerikkalainen kaupallisesti menestynyt laulaja-lauluntekijä, jonka uusin levy toimii yllättävän hyvin. Etenkin r'n'b/soul-vivahteilla varustetut biisit, kuten Still Feel Like For Man ja Rosie, ovat piristäviä, mutta myös herkempi meno onnistuu koskettamaan. Hetkittäin niin Mayerin laulu kuin kitarointikin kuulostaa liian smoothilta, mutta suurimman osan ajasta Mayer jättää itsestään ihan symppiksen kuvan.  
Michelle Branch: Hopeless Romantic (2017)
Myös Michelle Branch on amerikkalainen laulaja-lauluntekijä, ja Mayerin tavoin hän koki läpimurtonsa 2000-luvun alussa. Toisin kuin Mayerista, Branchista ei ole kuulunut paljoakaan alkumenestyksen jälkeen. Nyt 4. soololevyllään hän poprokkaa hittiä hakematta mutta tarttuvasti. 14 biisiä on ehkä hitusen liikaa, mutta biiseissä ei ole vikaa, kuten nimibiisi osoittaa. 

 
Leela James: Did It For Love (2017)
Vahvasti ja taitavasti tulkitseva Leela James on perinteisen r'n'b/soulin osaaja ja jatkaa laadukkaalla linjallaan myös uusimmalla levyllään. Suurimmalla osalla biiseistä James tunnustaa antaumuksella ikuista rakkauttaan miespuolista rakastaan kohtaan mutta on levyllä myös erobiisejä, kuten nimibiisi ja Don't Want You Back, eli ei Leela Jameskaan ihan kaikkea siedä.  


Tei Shi: Crawl Space (2017)
Jos James pitää yllä r'n'b/soulin perinteitä, niin Tei Shi rikkoo aktiivisesti genrerajoja. Debyyttilevyllään Tei Shi liikkuu r'n'b/soulin, unipopin ja elektronisen musiikin välillä ennakko-luulottomasti, ja levyä kuunnellessaan saa kerran jos toisenkin ”wonder what's your next move” Tei Shi, niin kuin hän itse laulaa Year 3K:llä. Videobiisi How Far antaa hyvin kuvaa siitä kuinka pitkälle Tei Shi on valmis menemään.

Little Dragon: Season High (2017)
Ruotsalaisen Little Dragonin imagoon ja musiikkiin kuuluu tietty outous, joka ei äidy kuitenkaan liian vieraannuttavaksi, eli outoilussa on mukana myös tarpeellinen määrä poppia. Viidennelle levylleen nelikko on saanut aikaiseksi niin tanssittavaa poppia (Sweet, Inner Cityn Good Lifea lainaava Push) kuin seesteisempiä tunnelmointeja (Butterflies, Don't Cry), ja lopputuloksena on kiehtova ja innostava kokonaisuus.

Vanbot: Siberia (2017)
Ruotsalaisen Vanbotin kolmoslevyllä on kiinnostava taustatarina – levy on tehty junamatkalla Moskovasta Pekingiin. Biisejä kuunnellessa voikin kuvitella matkaavansa junassa jonain aurinkoisena päivänä. Biisit ovat pääosin utuisia ja levollisia, eli vaikkapa ambient-poppia, kevyenä poikkeuksena hitusen tiukemmin elektropoppaava Collide – Krasnoyarsk.


Roland Tings: Each Moment A Diamond (2017)
Aina silloin tällöin pitää tarkistaa onko Cascine julkaissut jotain uutta kiinnostavaa. Tällä kertaa se on tehnyt niin julkaisemalla (Yhdysvalloissa) australialaisen Roland Tingsin uusimman EP:n, joka tarjoaa hyvinkin pätevää tanssittavaa koneilua. Nylon vokalisoima Higher Ground voisi toimia jopa radiosoitossa, muuten biisit ovat viileähkö mutta riittävän melodista ja sykkivää koneilua Hedonistin tavoin.

Posted in , , , , , , , , , | Leave a comment

Viikon levyt yhdellä kertaa 1

By | Published keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

                     Brittipoppausta ja amerikanindietä
  
Tämän vuoden puolella ei ole tullut bloggailtua paljonkaan – ainoastaan kolme kertaa – eli johtopäätös olkoon, että yhteen levyyn keskittyvien levyarviointien kirjoittelu ei ole oikein lähtenyt. Koska bloggailu kuitenkin kiinnostaa ja ihan kiinnostavia ja kuunneltavia levyjäkin julkaistaan jatkuvasti, niin kehittelin tälläisen tekstityypin, jota kutsun nimellä Viikon levyt yhdellä kertaa. Ja tarkoituksena on nyt siis kerran viikossa julkaista bloggaus, jossa kerron levyistä (niin EP:istä kuin kokopitkistä) joita olen viimeisten päivien aikana kuunnellut. Tällä tavoin pääsen kirjoittamaan myös levyistä, joista ei muuten tulisi kirjoiteltua. Tästä lähtee!

The Big Moon: Love In The 4th Dimension (2017)
Big Moon on brittipoppia: kuivakkaa, kevyesti kyynistä ja ihanasti melodista kitarapoppista. Bändin debyyttilevyllä on paljon hienoja biisejä, etunenässä sinkkuina julkaistut Sucker, Cupid, Silent Movie Susie ja todella nätti Formidable, mutta myös muut biisit, kuten vaikkapa poikkeuksellisen energinen Bonfire ja kuivakkaampi The Road, ovat hyvin vahvoja esityksiä. Brittipopfanina Love In The 4th Dimensionista on helppo innostua.

Desperate Journalist: Grow Up (2017)
Big Moonin tavoin myös Desperate Journalist olisi sopinut hyvin -90-luvulle poprokkaamaan. Etenkin Jo Bevan palauttaa laulannallaan mieleen brittipoppareita, päällimmäisenä Genen Martin Rossiterin. Alkuun tuntuukin, että Bevanin laulanta onkin se mieleenjäävin asia Grow Upilla, mutta kyllä ne tummanpuhuvast poprokkaavat biisitkin paljastuvat muistettaviksi, kuten vaikkapa Be Kind ja herkkä Radiating osoittavat.  

PINS: Bad Thing (2017)
Manchesterilainen PINS  musisoi jossain Raveonettesin ja Savagesin välimaastossa, eli sen biiseistä löytyy niin retroa poprockausta kuin post-punkin sävyjä. Uusimmalla EP:llään he versioivat Joy Divisionia (Dead Souls) ja saavat vieraakseen itsensä Iggy Popin (Aggrophobe), mutta pärjäävät ehkä parhaiten poprokatessaan ihan omin avuin  tiukasti ja niukasti nimibiisillä ja All Haililla.

Club De Lay: Loviisankatu EP (2017)
Lahtelainen Club De Laykin on julkaissut vastikään EP:n, ja PINSin EP:n tavoin mukaan ei ole päätynyt yhtään ”turhaa” biisiä. Mukavan monipuolistakin meno on; kuuden biisin joukkoon mahtuu niin symppis poppis A Song, kuin kiivaammat Halo ja nimibiisi, sekä ylväästi poppaava Kite. Club De Lay on aiemminkin osannut (britti-)poprokata, mutta nyt meno on – kiitos vahvojen biisien ja niiden hyvän toteutuksen – vielä erityisempää kuin aiemmin. 

Happyness: Write In (2017)
Vaikka Happyness onkin brittibändi, niin kansallisuudestaan huolimatta se kuulostaa aivan täysin Atlantin takaiselta kitararokkibändiltä tyyliin Wilco. Mutta se ei tietenkään haittaa, etenkään jos biisit ovat näin mainioita ja levykokonaisuus ylipäätään on niin miellyttävä kuin Write In on. Sanoisin, että tämä voisi olla kesän tai ainakin kevään 2017 huoleton, ajaton ja rento poprokkilevy. Anna, Lisa Calls on levyn energisin biisi, muuten meno on suht' levollista.

Spoon: Hot Thoughts (2017)
Spoon tuntuisi olevan yksi omaleimaisimmista nykyisistä indie rock -bändeistä. Suuri kiitos menee tietenkin laulaja Britt Danielille, mutta ylipäätään bändin musisoinnissa on jotain todella innostavaa. Spoon osaa rokata, mutta tarjoaa myös jatkuvasti yllätyksiä. Hot Thoughtsilla yllätyksestä käyvät elektronisesti tanssittava Pink Up ja modernista jazzista käyvä päätösbiisi Us. Muuten bändin yhdeksänneltä levyltä löytyy takuuvarmaa Spoonia, kuten Can I Sit Next to You. 

NE-HI: Offers (2017)
Siinä missä Spoon on omaleimainen, niin NE-HI taas vaikuttaisi olevan melko tyypillinen USA:lainen indiebändi: rennosti ja hitusen huolimattomasti poprokkaava bändi, joka taitaa melodisen, tarttuvan ja viihdyttävän biisin teon. Kakkoslevy Offersille he ovat saaneet niitä aikaiseksi useammankin, kuten vaikkapa Buried On The Moonin, Stay Youngin ja herkemmän Everybody Warned Youn. Sinänsä Offers tarjoaa vain huoletonta ja symppistä poprokkia, mutta eihän sitä aina muuta tarvitsekaan.

Posted in , , , , , , , , , , | Leave a comment

#506 Yours Conditionally

By | Published tiistai 14. maaliskuuta 2017

              Retrosaundia ja moderneja naisia


 
Julkaisuvuosi: 2017
Ensikosketus: 2017
Helmeilevimmät biisit: Ladies Don't Play Guitar, Matrimony, Baby Don't Believe
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    7.2
Alkuvuodesta ei ole lopultakaan ilmestynyt montaakaan levyä, jotka olisivat innostaneet minua kirjoittamaan niistä. Norjalaisen Sondre Lerchen uutukaisesta olisi voinut periaatteessa kirjoittaa (tuttua Lercheä, muutama tanssittavampi biiisi, olisin namedropannut ainakin Aztec Cameran ja Dutch Unclesin), niin kuin myös toisen norjalaisen, Ine Hoemin, kakkoslevystä (skandipoppia Lykke Lin ja Jennie Abrahamsonin välimaastossa), mutta siinäpä ne. Mutta nyt vaikuttaisi siltä, että useampikin vakiintuneempi indiesti poprockaava bändi on julkaissut tai julkaisemassa levyä – Shins julkaisi uutukaisensa ihan äsken, ja tänä perjantaina ilmestyy ainakin Real Estaten ja Spoonin uudet levyt – joten kaipa sitä voi aktivoitua hetkeksi bloggailemaan.

Kun kirjoitin aikanaan Tenniksen kolmannesta levystä, olin hitusen pettynyt ja toivoin, että duon (ihanasti laulava Alaina Moore ja ihanasti kitaroiva Patrick Riley) seuraavalla levyllä olisi enemmän menoa ja pontevampaa rummutusta. Niin ei oikeastaan ole tapahtunut, mutta kyllä Tennis on silti petrannut tekemisensä tasoa. Yours Conditionally on levynä ehyt ja vaivaton, ja tarjoaa odotetusti vahvasti -70-lukua henkivää tunnelmointia. Varsinaisia hittejä levyltä ei löydy, mutta ihan tarpeeksi tarttuvuutta ja etenkin kauneutta biiseissä – kuten vaikkapa In The Morning I'll Be Better osoittaa – kuitenkin on.

Posted in , , , | Leave a comment

#505 Little Fictions

By | Published keskiviikko 8. helmikuuta 2017

              Kirkkautta ja kauneutta, kevättä


Julkaisuvuosi: 2017
Ensikosketus: 2017
Helmeilevimmät biisit: Trust the Sun, All Disco, Little Fictions
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
Levyn huumaavuus
                                    8.7

Tällä viikolla huomasin, että päiväaikaan voi olla jo hyvinkin aurinkoista, mikä on hienoa. Tämä on henoa myös brittibändi Elbowin 7. levylle, koska levyn biisien lempeys, kauneus ja kirkkaus välittyvät parhaiten auringon paisteessa. Pimeällä kuunnellessa levy ei lumoa yhtälailla, mutta auringonpaisteessa sen toiveikkuus, rakkaudentäyteisyys ja hyvyys säteilevät tehokkaasti myös sen kuulijaan. Eli Elbow on siis tehnyt oikein toimivan kevätlevyn, joka tuo parhaina hetkinään (Trust the Sun, nimibiisi) mieleen Talk Talkin myös hyvin kevääseen sopivat mestariteokset. Lempeä All Disco ja rytmikäs Gentle Storm antavat hyvän kuvan levystä, sillä juuri lempeys ja rytmikkyys määrittävät Little Fictionia vahvasti ja tekevät siitä niin lumoavan kuin se on.

Posted in , , | Leave a comment

#504 Lost in Between

By | Published tiistai 31. tammikuuta 2017

                     Kolkkoa mutta tarttuvaa


Julkaisuvuosi: 2017
Ensikosketus: 2017
Helmeilevimmät biisit: Find a Way, Dive In, Night Haze
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    8.0
 
Joulutauko venähti hieman, mutta nyt alan taas bloggailemaan levyistä kerran pari viikossa tahtiin. Vuoden ekan bloggauksen kohteena olkoon helsinkiläisen Soliti-levymerkin uudemman bändin, Sonic Visionsin, eka EP, Lost in Between. Muita vaihtoehtoja ekaksi bloggauskohteeksi olivat: Koria Kitten Riotin Songs of Hope and Science, Pintandwefallin Red and Blue Baby, Zacharius Carls Groupin Quiet Despereation, Disco Ensemblen Afterlife ja Rainbowlickerin I Saw the Light but Turned It Off, jotka ovat kaikki omissa tyyleissään (respectively siis amerikanindie, indie poprock, indie folkrock, poprock ja electropunk) onnistuneita tapauksia.

Kuten vaikkapa myös Solitille levyttävä Big Wave Riders, Sonic Visions on vahvasti vaikuttunut brittiläisestä -80 -ja -90-lukujen poprokkauksesta. Tosin kun BWR tuo mieleen kesän, niin Sonic Visionsin musisointi herättää assosiaatioita kylmempiinkiin vuodenaikoihin, tai ainakin niihin kesän koleimpiin hetkiin. Sonic Visions tarjoaa siis hitusen kylmemmän, etäisemmän ja hämyisemmän version menevästä brittiläisestä poprokkauksesta kuin moni muu bändi, mutta silti menettämättä sitä tarttuvuutta. Voisi ainakin kuvitella, että moni Definitely Mayben aikaisesta Oasiksesta pitävä huumaantuisi myös Lost in Betweenin biiseistä, etenkin niistä kolmesta viimeisestä, eli Find a Waysta, hitusen lempeämmästä Dive Innistä ja hienoon moniminuuttiseen kitaramellakkaan päättyvästä Night Hazesta. Ja kyllä ne kolme ekaakin ovat ookoita, vaikkapa Lights Go Out, minä vain jo kuuntelin ne omalta osaltani ”loppuun”, kun ne julkaistiin sinkkuina viime vuoden puolella. Kokonaisuudessaan EP, joka puolituntisessa mitassaan kyllä käy ihan oikeasta levystä, on kivan ehdoton poprokkilevy, joka ei kalpene bändin esikuvien vastaaville.

Posted in , , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.