Kitarankidutusta ja meluisaa kauneutta
Julkaisuvuosi: 1988
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Teen Age Riot, The Sprawl, Kissability
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
Levyn huumaavuus
9.3
Viime viikot on taas käsitelty
lähinnä uutta musiikkia, mutta nyt taas yhden viikon ajaksi
siirrämme katseemme menneisyyteen, eli käsillä on taas
teemaviikko! Tällä kertaa käsittelyssä on vuonna 1988 julkaistut
levyt. Viikko alkaa Sonic Youthin Daydream Nationilla, jota
käsittääkseni pidetään SY:n mestariteoksena. Sitä se taitaa
ollakin. Kuulun kuitenkin niihin, joille SY on ollut tuttu vain
nimenä, joten DN on minulle hieman hankala tapaus.
Sonic Youth on amerikkalaisen
alternative rockin suuruuksia ja on vaikuttanut suuresti lukuisiin
bändeihin myös täällä Suomessa. Solitin uusimman suomalaisen
bändin Gim Kordonin jäsenet ovat arvatenkin joskus kunnelleet ja
vaikuttuneet SY:sta ja myös vaikkapa Lady Escape on ottanut mallia
yhtyeen menosta. DN:a kuunnellessa tajuaakin helposti SY:n
viehätyksen. SY osaa meluisan kitarankidutuksen ja aggressiivisuuden
kanavoimisen musiikkiin, mutta tajuaa myös melodioiden ja
kappalerakenteiden päälle. Myös laulajat, Thurston Moore ja Kim
Gordon, ovat hyvinkin alternative rock, täynnä asennetta ja särmää.
Kuitenkin, levy on ensialkuun kaikessa särmäisyydessään ihan vain
liikaa, etenkin kun sillä on kestoa 70 minuuttia ja neljä
kappaleista on 7 minuutin hujakoilla. Sitten on vielä kolmiosainen
päätösbiisi Trilogy, jonka keskimmäinen osa on myös 7
minuuttinen, ja yhteensä trilogialla on kestoa 14 minuuttia. Näissä
pitkissä kappaleissa on pakosta myös hieman vähemmän koukkuisia
hetkiä, vaikka suvannoista ei voikaan puhua. Eli levy ei ehkä ole
paras paikka aloittaa SY:n kuuntelua, vaikka en voi kuvitella että
mikään SY-levy olisi mitään helppoa kuunneltavaa.
Silti, vaikka pitäydynkin siinä
kannassa, että kokonaisuutena DN on liiankin raskas – varmastikin
syystä, SY:lla on varmasti jokin sanoma kerrottavanaan – niin
levyllä on myös tarpeeksi niitä hetkiä jolloin aggressio kohtaa
tarttuvuuden, ja myös ne 7 minuuttiset biisit ovat pääosin
perustellusti pitkiä. Muutaman kuuntelukerran jälkeen voinkin myöntää, että DN on kiehtova levy. Periaatteessa jokainen levyn biisi on maininnan arvoinen, mutta Teen Age Riot on sopivan rauhallinen ja melodinen aloitus, Silver Rocket on ytimekäs räyhäbiisi, The Sprawl yhdistää Kim Gordonin
intensiivistä laulantaa hienosti kehittyvään soitantaan, Total Trashissa ja Candlessa meteli ja melodisuus yhdistyvät parhaiten ja Kissabiility on levyn äänekäs ja raivoisa "pophitti". Trilogy taas on sopivan änkyrä ja monimuotoinen päätös levylle. DN on siis verraton levy, vaikka koetteleekin välillä sietokykyä.
Sonic Youth ei ole enää yhdessä,
mutta yhtyeen jäsenet ovat jatkaneet musiikintekoa, Kim Gordon
Body/Headissa, Thurston Moore Chelsea Light Movingissa, Lee Ranaldo
soolona ja rumpali Steve Shelley on rummuissa myös Ranaldon
uusimmalla levyllä. Nyt vain odotellaan, että joku heistä tekee
vielä jotain niin maagista kuin Teen Age Riot:
Tekstit
Myönnän, että Daydream Nation oli epäreilun mittava valinta teemaviikolle, mutta mukavaa, että tykkäsit! Minun suurin Sonic Youth -suosikkini taitaa olla Daydream Nationia edeltänyt Sister.
VastaaPoistaEipä mitään, kiitos vinkistä!
VastaaPoista