Haikeus
Julkaisuvuosi: 1990
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Vapour Trail
Löytyykö levyhyllystä: Spotify
Levyn huumaavuus
7.0
Noniin, tänään päättyy teemaviikko jonka teemana on ollut vuosi 1990. Itselleni arpaonni toi kohdalle Riden debyyttialbumi Nowheren.
Tiesin että Ride on shoegazea ja odotin levyn kuuntelua hieman mietteliäänä. Tykkään toki shoegazesta jonkin verran, mutta vain tämän vuosituhannen puolella tehdystä, Minulla oli siis omat ennakkoluuloni ja heti ensimmäisenä kuultava Seagull vahvisti niitä - negatiivisessa mielessä.
Ensimmäinen asia joka rasittaa Seagull:ssa on shoegazelle tyypillinen särötetty ja kaiutettu kitarasoundi, joka on itselleni käytännössä pelkkää mökää. Lisäksi tuntuu että rumpalilla on jokin kiire jonnekin - komppi ponnahtelee sinne tänne ja kokoajan kiilavat fillit vaan lisäävät hermostunutta vaikutelmaa. Lisäksi kun laulu on harvinaisen ponnetonta ja tylsää laahausta, niin ei tämä nyt lähde vaan yhtään ja pelkäänkin jo koko levyn olevan samanlaista pökälettä.
Kaleidoscope kuulostaa jo paremmalta, mutta taas se laulu - tylsää ponnetonta laahausta johon ei saa tarttumapintaa. Rumpalilla tuntuu taas olevan kiire jonnekin ja turhaa kikkailua on aivan liikaa näinkin suoraviivaiseen biisiin - phuuh. Ei tämäkään lähde.
Sitten tapahtuu jotain In A Different Place lähtee käyntiin rauhallisella tomittelulla ja kitaroidenkin yksittäisistä soinnuistakin saa selvää. Laulussakin on ekaa kertaa järkeä ja tätä kuuntelee jopa mielellään. Rumpalikin malttaa vetää kerrankin hieman suorempaa komppia - joka toimii itselleni huomattavasti paremmin kun päämäärätön kohellus. Toki tässäkin on läsnä Shoegazelle tuttu soundimaailma, mutta se uppoaa näin rauhallisempaan tempoon huomattavasti mukavammin kuin nopeampiin biiseihin.
Polar Bear ja Decay - en saa näistä biiseistä oikein mitään irti. Periaatteessa biiseissä ei ole mitään vikaa ja pieniä kivoja soundillisia juttuja löytyy, mutta en voi vaan mitään et itselleni nämä ovat jotenkin puuduttavia. Etenkin Decayn loppuhokemat vaan lähinnä rasittavat - en kai vaan ole sitten oikeaa kuuntelijakuntaa.
Dreams Burns Down taas aiheuttaa samoja positiivisia viboja kuin In A Different Place. Biisi lähtee käyntiin mukavalla kompilla ja mukavalla sointukululla. Selkeästi, kun bändi laskee tempoa, niin biisitkin muuttuvat itselleni miellyttävämmäksi kuunnella ja alan jopa hetken ymmärtämään miksi monet pitävät Nowherestä. Toki biisiin mahtuu perinteistä shoegaze kaahaustakin, mutta kerrankin se toimii eikä ärsytä.
Paralysed jakaa hyvällä havaitulla linjalla, mutta laulu on taas heikoin lenkki ja biisin parasta antia onkin etenkin loppupuoliskon parin minuutin instrumentaaliosuus, josta löytyy levyn selkeästi parasta rumpusoundiakin ja pientä jammailun makua, joka piristää ainakin itseäni.
Levyn päättävä Vapur Trail taitaa olla Riden yksi tunnetuimmista biiseistä ja on päässyt mm. Pitchforkin parhaimmat -90 luvun tehtyjen biisien listalle sijalle 145 ja voin jopa ymmärtää et miksi. Ensimmäistä kertaa laulu kuulostaa levyllä oikeasti hyvältä ja on tasapainossa soundimaailman kanssa. Etenkin kertosäkeessä on jotain todella mukavaa fiilistä lallatteluineen. Biisi ja koko levy päättyy mukavaan outroon, joka päättää levyn haikeisiin tunnelmiin, mitä tässä ollaan varmaan haettukin. Ehkä alankin ymmärtämään jo Nowhereä paremmin ja sen hakemaa tunnelmaa - haikeus on se sana joka kuvailee ehkä tätä kaikkein parhaiten ja siinä Ride lopulta onnistuukin.
"We never have enough
Time to show our love"
Tekstit
Hyvä arvio! Mullekin tuo Riden laulupuoli tuottaa hieman vaikeuksia, melko väritöntä. Mutta soitto pelaa ja tunnelmat myös.
VastaaPoistaEn ole ikinä ennen kuullut kenenkään sanovan, että tykkää vain 2000-luvun shoegazesta – piristävä mielipide! Sen sijaan tunnen monta ihmistä, jotka kuuntelevat vanhoja sg-bändejä ja tuomitsevat myöhemmät yrittäjät hengettömiksi plagioijiksi. Itse nautin kaikenlaisesta hyvästä kenkiintuijottelusta riippumatta valmistusvuodesta. (Täytyy tosin myöntää, että monista viime vuosien dreampopbändeistä en enää oikein ole päässyt jyvälle. Esim. Beach House kuulostaa kyllä ihan kivalta, mutta jotain jää puuttumaan.)
VastaaPoistaTämä juttusi oli muutenkin mielenkiintoista luettavaa. Ride on ollut minulle tärkeä bändi jostain vuodesta 1994 lähtien, ja Nowhere minusta aina ollut hitusen yliarvostettu, vaikka hieno levy onkin. Omat suosikkini ovat Riden varhais-ep:t ja kakkosalbumi Going Blank Again.