Mörököllin matka tanssin saloihin.

...Olkoonkin, että neron leimaa kantava Mark Lanegan on monessa (musiikillisessa) sopassa keitetty mies - silti ensimmäinen varsinainen soololevy kahdeksaan vuoteen onnistuu hämmästyttämään. Tom Waitsia seuraileva raspikurkku toki liikkuu edelleen sulavasti tummissa blues-vesissä Bubblegumin tapaan, mutta kuten mini-ingressi antaa olettaa, löytyy levyltä myös harvinaisen tanssittavaa matskua.

Ensimmäisenä singlenä julkaistu levyn ensimmäinen raita on paketin tumminta ja jammailevinta antia. Se vetää vertoja mielettömälle Metamphetamine Bluesille, vaikka hulluus jääkin duurien myötä iloisemmalle tasolle. Vastakohtia löytyy melankolisista tunnelmapaloista (Phantasmagoria Blues, Deep Black Vanishing Train), tanssijalan vipattamaan saavista rytmeistä ja jopa pienehköistä dreampop-viboista (Harborview Hospital). Kevyehköt biitit luovatkin hauskan kontrastin matalalle röhinälle. Toki kitaranvingutustakin löytyy sieltä täältä.

Vaikka pop-elementtien lomasta löytyy sitä perinteistä Lanegania, on yksi raita juuri kaikkea muuta kuin sitä, mitä herralta on odotettu. Ode To Sad Disco pakottaa nostamaan perseen ylös penkistä ja ketkuttamaan lanteita, tai vähintäänkin vähän huojumaan puolelta toiselle. Kontekstista irrotettuna sitä ei ikimaailmassa osaisi liittää tähän matalaääniseen blues-mörökölliin ja hänen mollivoittoiseen tuotokseensa. Se nouseekin tarttuvalla melodiallaan yhdeksi albumin parhaista.

Blues Funeralilta löytyy uskomattomia helmiä, jotka jäävät mieleen pyörimään ja hyörimään - joko piristämään tanssittavuudellaan tai herkistämään hiljaisuudellaan. Valitettavasti levyn ongelmaksi muodostuu epätasaisuus. Täytettä on vähän liikaa, sinänsä menevät rock-rallit eivät erotu muusta joukosta tarpeeksi ja tyylillinen vaihtelu on liiankin mittavaa. Jos kokonaisuus pysyisi paremmin kasassa, olisi tämä platta varmasti nykyistä lähempänä kymppiä. Lisäksi yksittäin raidat saisivat jokainen varmasti arvoisensa kohtelun, mutta putkeen laitettuna vain ne mahtavimmat kipuavat korkealle, ja se pienen pieni lopullinen puristus jää puuttumaan.

Joka tapauksessa Blues Funeral on mieleenpainuva, hieno levy mielestäni yhdeltä tämän hetken parhaimmista singer-songwritereista. Toivotaan myös tunnelmallista keikkaa parin viikon päähän!