The Heartbreaks on lupaava bändi. Morecambelaisyhtyeen debyytti Funtimes (2012) oli huikea taidonnäyte bändin taidoista ja ennen kaikkea helvetin hyvää ja iloista poppia. Olen seurannut yhtyeen edesottamuksia aivan ensimetreistä saakka - nyt vuonna 2014 The Heartbreaks julkaisee jo toisen pitkäsoittonsa ja minä olen innosta repeämäisillään.

Yhtyeen toista levyä ovat lähteneet tuottamaan isomman mittaluokan jäbändeerokset. Manicsejakin tuottanut Dave Eringa lähti poikien matkaan tekemään We May Yet Stand a Chance -kakkoslevyä ja sen huomaa: bändin soundi on muuttunut rosoisesta popista aivan eri suuntaan. Kakkoslevy on isompi, moniulotteisempi ja aivan erilainen tekele kuin edeltäjänsä. Ihan kuin Manicsien viimeisimmät levyt. 

Ei ole ihme, että Manicsien tuottaja on yhdistetty The Heartbreaksiin - bändihän kuullostaa ihan laulajaa myöten Manic Street Preachersilta. 

We May Yet Stand A Chance on pätevä levy - se on vain niin erilainen kuin edeltäjänsä, että sitä on aluksi vaikea sulattaa: suoraviivaiset rämäkitarat ovat vaihtuunet cowboy-kilkuttimiin ja härkätaisteluviboihin. Kappaleet ovat teatraalisen isoja ja bändi yrittää muutamien biisien kohdalla vähän liikaa. 

Olen huomannut, että monet nuoremman sukupolven brittilaulajat koittavat kuullostaa ja matkia Morrisseytä. The Heartbreaksin Matthew Whitehouse kuuluu samaan kastiin. Ei siinä, minun mielestäni Matthewilla on omaperäinen ääni ja hän osaa venyyttää ääntänsä läpi levyn mainiosti. Muutamassa biisissä mies kuitenkin vetää niin sanotut "morskaöverit" ja se ei kuullostakaan enää niin hyvältä.

Aluksi pidin levyä ihan täydellisenä käännöksenä päin ojia mutta kahden viikon sulattelun jälkeen olen vaihtanut mielipidettäni. Se on ihan hyvä ja kyllähän minä tätä tulen kuuntelemaan. Ennen kaikkea hyvää ja tunnelmallista musiikkia kesäiltoihin.

Paras kappale on sinkkuna julkaistu Absolved. Se on samalla omasta mielestä vuoden paras kappale heti Todd Terjen Delorean Dynamiten jälkeen.