#207 The 2nd Law

Naurettavan viihdyttävää



Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Supremacy, Isolates System, Follow Me, Animals, Panic Station
Löytyykö levyhyllystä: Hankinnassa - vielä Spotify

Levyn huumaavuus:
7.5

The 2nd Law nimi tulee termodynamiikan toisesta pääsäännöstä - entropian kasvusta, eli kaikki ajautuu kohti kaaosta jossain vaiheessa. Tämä nimi sopii kaikesta tiedehömpötyksestään huolimatta Musen kuudennen pitkäsoiton nimeksi, koska kyseinen albumi on musiikillista kaaosta - ottaen vaikutteita sieltä sun täältä. On ilo huomata, ettei Muse ole ajautunut kohti mitäänsanomatonta radiopoppia vaan uskaltaa olla hyvällä tavalla naurettava ja innovatiivinen. Tämä ei jätä ketään kylmäksi, vaikka vihaisitkin tätä levyä jättää se silti varmasti mieleesi jotain, joka ei unohdu vähäksi aikaan.

Supremacy iskee ekana biisinä heti ilmat pihalle. Led Zeppelinin Kashmirin rytmiikkaa,  murjova 7-kielinen kitara, bond-viuluja, marssirumpuja, kuoroa ja Matthew Bellamyn hillitöntä falsettoa. Puskista tuleva soolo sekä tietysti trumpetteja. Biisissä on kaksi ihan erilaista tunnelmaa, jotka nivoutuvat saumattomasti yhteen. Taattua Musea, mutta olet väärässä jos luulet että avausbiisi kertoisi tästä levystä jotain, se itseasiassa johtaa tunnelmaltaan sinut täysin harhaan. Seuraava biisi onkin täysin erilainen ja jo sinkkuna julkaistu Madness. Se alkaa minimalistisesti ja mielestäni tylsästi, mutta muuttuu viimeistään Queenmaisen kitarasoolon jälkeen kiinnostavan ilmavaksi U2-vaikutteiseksi anthemiksi, toimii.

Musella on tapa kokeilla jotain uutta jokaisella albumillaan ja Panic Station on hyvä esimerkki tästä. Erittäin groovava funk-kappale, jonka pääosassa ovat slap-basso ja svengaavat trumpetit. Tämähän biisi toimii kaikesta härskiydestään huolimatta! Hysteria/Stockholm Syndrome viboja tuova soolokin yhdistyy funkkiin menoon mainiosti. Musen oma Another One Bites The Dust. Toinen kokeilu on Neron tuottama Follow Me. Rauhallisten syna-arpeggioden jälkeen biisi suoraan sanoen räjähtää puolessa välissä kertosäkeensä. Tämä on sitä raskasta elektroa, josta pidän. Kyseessä ei ole mitään brosteppiä, vaan mielestäni tämä kuulostaa enemmänkin Muse-filtterin läpi vedettyä suorempaa "French-Housea" Biisihän on yksinkertainen ja näinkin erilainen lähestymistapa tuottamisen suhteen toimii todella hyvin ja tekee biisistä moninverroin kiinnostavamman. Joku saattaa kuulla biisin alussa sydämenlyöntejä ja niitä ne onkin. Sillä biisin rytmiikka perustuu Matthewn Iphonella äänittämiin poikansa sydämenlyönteihin.

Ehkäpä selvin ero aiempiin Muse-levyihin löytyy levyn loppupuolelta kahdelta Chris Wolstenholmen tekemältä ja laulamilta biiseiltä. Harmi vaan että kyseiset biisit eivät jostain mielestäni istu levylle kunnolla. Chris on hyvä laulamaan ja biiseissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ne eroavat Matthewn tekemistä biiseistä erittäin paljon. Save Me on raahava ja välillä tylsäkin biisi, jonka mielenkiintoisin yksittäinen kohta on Post-Rockmainen soolo, jota ei ole ennen Muselta kuultu. Liquid State on myöskin täysin erilaista nimittäin Stoner-rokkia! Tämähän kuulostaa 90-luvun Foo Fightersilta tai Queens Of The Stone Agelta, mielenkiintoista. Toki kertosäe onkin taustoiltaan perinteisempää Musea.

Levy päättyy kahteen instrumentaaliin, josta jo ennakkoon julkaistu pömpöösi ja kokeilunhaluinen  Dubstep (lue: Brostep) kappale Unsunstainable on kaksikosta heikompi, mutta silti ihan mukavan virkistävä. Isolated System on kuitenkin kappaleena ihan eri maata - Musen albumille täydellisesti sopivaa elokuvamusiikkia, joka päättää levyn aika surullisiin/haikeisiin post-apokalyptisiin tunnelmiin.

Toki levyltä löytyy Musen mittapuussa normaalejakin biisejä. Olympialaisia varten tehty Survival sisältää levy heikointa lyriikka ja yksittäisenä biisinä se ei toiminut alkuunkaan, mutta näin albumikokonaisuuteen biisi istuu yllättävänkin hyvin. Explorers on Muselle tyypillinen balladi, joka ei ekoille kuuntelukerroilla oikein iskenyt, mutta näin monen kuuntelukerran jälkeen kyseisellä biisillä on paikkansa levyllä ja se jää yllättävän tehokkaasti soimaan päähän. Big Freeze on biisi, jota monet ovat parranneet levyn heikoimmaksi - itse en tätä allekirjoita. Kyseessä on toki U2-vaikutteinen stadionrock-biisi, jossa on heikot säkeistöt, mutta etenkin kertosäkeen "Hear Me/Feel Me" lainit jäävät tehokkaasti soimaan päähän. Ohan tämä myös monta kertaa parempi kuin edelliseltä levyltä löytyvä Guildin Light.

Yhdeksi ehdottomista lemppareista levyllä nousee 5/4 rytmiikkaan perustuva Animals. Musea on monesti verrattu Radioheadiin ja mielestäni aiheetta, mutta Animals kuulostaa rytmiikaltaan ja laulusovituksiltaan jonkun verran Radioheadiltä, mikä ei ole todellakaan moite. Animalsilla kuullaan myös levyn ehdottomasti parhainta kitarointia ja Muselle harvinaista kliini-kitarasoundia. C-osan soolo on erinomainen ja biisi päättyy kitaravalliin ja pörssimeklareiden eläimelliseen hälinään - erinomainen.

Muse osaa luoda eri mielentiloihin sopivaa musiikkia ja tunkea ne samalle levylle. Se on hengästyttävää ja monille ehkä myös ahdistavaa. Silti kyllä minä mielummin syön ravintolassa annoksen, josta tulee täyteenahdettu olo. Kuin annoksen, jonka jälkeen vaan ärsyttää se että on maksanut liikaa ruuasta, joka ei ole edes täyttänyt vatsaa kunnolla. The 2nd law ei sovi tosikoille, niinkuin ei Musen musiikki muutenkaan. Jos osaat nauraa hyvälle musiikille, mutta samalla jaksat myös hiljentyä miettimään asioita saman levyn aikana kehotan sinua kuuntelemaan The 2nd lawia - Naurettavan viihdyttävää/Naurettavan huonoa riippuen näkökulmasta.

Posted in , , , . Bookmark the permalink. RSS feed for this post.

7 Responses to #207 The 2nd Law

  1. Tää on kyllä hämmentävä kokonaisuus. Paino viimeisellä sanalla, sillä The 2nd Law on kyllä sellaista sillisalattia, että.. Vähän liian massiivista silloin, jos oikein keskittyy - tulee ähky helposti. Pienempinä annoksina menee helpommin.

    Survival on musta edelleen heikoin lenkki, mutta lemppareita en osaa vielä oikein sanoa. Madness ja Supremacy ja Follow Me ainakin muistaakseni. Ja yllättäen Unsustainable istuu hyvin korvaan myös. Tai sitten se vaan johtuu siitä, että sitä on kuullut enemmän. No, lisäkierrokset antanevat sitten taas uutta näkökulmaa tähän lempiraita-asiaan. :)

    Musta Chrisin biisit on molemmat hyviä, mutta kuten sanoit, ne eroaa aikalailla tosta muusta, kokeilevasta joukosta. Olisivat sopineet todella hyvin jollekin Musen aiemmista levyistä! Mutta kun ottaa huomioon näiden kahden biisin taustalla olevan sanoman, niin musta on ihan mahtavaa, että ne on olemassa ja päässeet levylle.

    Musen pisteytys on jännä juttu. Levy on jotenkin niin ristiriitainen, ettei tiedä minkä numeron sille itse antaisin. Ja koska rakastan bändiä, on pisteyttäminen vielä hankalampaa. Sydämeni joka tapauksessa itkee verta, etten jostain käsittämättömästä syystä tullut hankkineeksi lippua joulukuiselle keikalle. :'(

    VastaaPoista
  2. Itseasiassa minäkään en hankkinu lippua tolle keikalle. :D Jotenkin oli semmonen olo ettei toi keikka nyt myy nopeasti loppuun ja katsellaan ensin miltä uus levy kuulostaa. (No ks. keikka myi sitten tyyliin samana päivänä jo loppuun) ! Tää levy on kyllä niin vaikea arvioida, välillä tekee mieli antaa kutonen, mutta kyllä tässä en verran enemmän positiivista kuin negatiivista on, et piti antaa tommonen ympäripyöreä arvosana.

    Survival on kyllä yksittäisenä biisinä ihan kauheaa pömpöösiä kuraa, mut istuu suureksi yllätyksekseni levykokonaisuuteen ihan hyvin.

    Eihän tää levynä oo mitenkään mullistava tai musiikillisesti tai taiteellisesti nerokas kokonaisuus, mut tää viihdyttää!

    VastaaPoista
  3. Tavallaan oon samaa mieltä Junen kanssa. Ihan hirveä sillisalaattihan levy on, mutta jokaisesta biisistä löytyy jotain hyvää. Tosin Panic Station on kyllä sellaista kaavafunkia, minkä pitäisi olla lailla kielletty. Onneksi Matt kiljuu sen niin mauttomasti, että se muuttuu hyväksi.

    Musta noi Chrisin biisit ovat selkeästi parasta antia. Niiltä puuttuu massiivinen pompöösiys ja ovat siten lähempänä vanhaa Musea. Samoin Animals toimii, koska se on niin riisuttu. Elektrokokeilut sen sijaan ei toimi millään tasolla.

    Ihan ok, mutta tuleeko tätä kuunneltua enää parin kuukauden päästä, tuskinpa.

    VastaaPoista
  4. Joo, siis onhan tää täydellistä sillisalaattia. Sitä en jostain syystä maininnut arvostelussa, mutta eiköhän toi arvostelun sisältö jo kerro et sillisalaattia on. Oon myös samaa mieltä tosta, että ei tää levy varmaan kauheaa kuluttamista kestä, kun alkaa nimittäin nytkin jo puuduttamaan paikoin.

    Tykkään kyllä Chrisin biiseistä just sen takia et ne on riisuttu, mut eivät mielestäni sovi itse levylle jostain syystä. Pömpöösiähän tää on ja ähky tulee nopeasti. Onneks välissä on näitä riisutumpia biisejä tyyliin Animals.

    VastaaPoista
  5. Ja Panic Station on niin mauton, et kääntyy sen takia just hyväksi! Oikeastaan koskee koko levyä, kaikki on vedetty niin yli ja naurettavaksi et se on jo ärsyttävän viihdyttävää.

    VastaaPoista
  6. Samaa mieltä siinä, että tää on vedetty paikoin jo niin överiksi ja niin kieli poskessa (toivottavasti), että ärsyttävyys muuttuu nauruksi ja viihdyttävyydeksi. :D Mutta harvemminhan tällaiset sitten kestää aikaa. Tai mistä sitä tietää, mutta ei ainakaan samalla tavalla kuin vaikkapa Absolution.

    VastaaPoista
  7. Tää on kyllä perusteellisin Muse-ruodinta mihin oon koskaan törmänny. Loistavaa!

    Muutamia läpikuuntelukertoja viisaampana totean ettei The 2nd Law ole mun levy. Panic Station on ihan kiva lenkkibiisi, Supremacy viihdyttää ekoilla kerroilla ja niin edespäin mutta en mä tätä kyllä laita soimaan alusta loppuun varmaan enää ikinä.

    VastaaPoista

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.