#192 Placebo

Kuka kuulee Didgeridoon angstin alta? 



Julkaisuvuosi: 1996
Ensikosketus: 2005
Helmeilevimmät biisit:  I Know, Teenage Angst, Bionic
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus:
8.0


Jotkut ovatkin varmaan tietoisia, että Placebo saapuu keikalle Helsingin Jäähalliin tämän viikon perjantaina. Itse en ole kyseiselle keikalle menossa, mutta tulevan keikan takia on ajankohtaista analysoida Placebon vuonna 1996 julkaistua debyyttialbumia sekä vähän suhdettani itse bändiin.

Ristiriitainen on se sana, joka kuvaa suhdettani Placeboon täydellisesti. Placebolla on toki kaksi loistavaa levyä, nyt käsiteltävänä oleva debyytti ja vuonna 2006 julkaistu Meds. Myös sinkkukokoelma Once More with Feeling: Singles 1996–2004 on erinomainen, sillä Placebo on jostain syystä iskenyt minuun yksittäisillä biiseillä, mutta levykokonaisuudet ovat jääneet laihoiksi kahta mainittua levyä lukuunottamatta. Suurin kompastuskivi on itse bändin pääjehu Brian Molko, jonka persoonallinen ääni alkaa ärsyttää pidemmän päälle. Eihän hän muutenkaan oikeasti ole mitenkään hyvä laulajana tai kitaristina. Toisaalta debyytin punkimpaan menoon ja medsin kaltaiseen elektronisempaan tyyliin Molkon laulu sopii erinomaisesti ja mitä keskivertoon soittotaitoon tulee, niin eihän se ole ikinä ollut esteenä menestymiselle tai hyville biiseille - sen on jo Nirvana ja monet muut yhtyeet jo aikoinaan todistaneet. Mitä tärkeintä itse biisit ratkaisevat ja Placebon debyytillä ne ovat järjestään erittäin toimivia.

Joku on joskus maininnut levyn tyyliksi Glam-Punk. Kyseinen ehkä hölmöltäkin kuulostava ilmaisu sopii levyn yleistunnelmaan varsin hyvin ja Brian Molkon androgyyninen imagokin oli jollakin tapaa glam. Levy soundaa siltä miltä vuonna -96 julkaistu debyyttilevy voidaan ajatellakin soundaavan - autotallilta. Kyseinen soundi sopii kyllä biiseihin mainiosti, ainoastaan hieman kuiviksi miksatut rummut ja välillä puuroutuva basso häiritsevät välillä. Levyllä ei kuulla perinteisten bändi-instrumenttien lisäksi kuin paikoitellen moog-syntikkaa sekä vähän eksoottisempana Didgeridoota biisissä I Know.

Mitä itse tärkeimpään eli biiseihin tulee, niin ne ovat pääosin mainiota. Jo äsken mainittu I Know on levyn parhaimmistoa johon Didgeridoo ja taustalle miksatut gongarummut tuovat tietynlaista leirinuotiovaikutelmaa. Myöskin rauhalliset Hang On To Your IG ja Lady Of The Flowers kuuluvat levyn parhaimmiston joukkoon. Rokkaavammat biisit toimivat myös hyvin ja levy alkaakin vahvasti Come Home ja Teenage Angst -biisikaksikolla. Lempparikseni levyltä nousee silti post-punkmainen Bionic. Biisimateriaali on siis pääosin hyvin toimivaa. Ainoastaan ärsyttävän kertosäkeen sisältävä sinkkunakin julkaistu Nancy Boy, sekä todella hahmottomaksi kokeiluksi jäävä swallow ovat selkeästi levyn heikompia biisejä.

Soitannollisesti levy on miellyttävä ja riffit ovat yksinkertaisella tavalla toimivia. Kunniamaininta pitää silti antaa äänitysseissoiden ja jälkeen bändistä keskinäisten kemioiden puutteen takia eronneelle Robert Schultzbergille. Jonka kikkailevat ja mielikuvitukselliset kompit tuovat välillä varsin suoraan kulkeviin biiseihin tarpeellisia rytmillisiä koukkuja. Muutenkin levyltä kuulee selkeästi soittamisen riemua ja oikeanlaista asennetta. Minkäänlaiseen ylimääräiseen liialliseen kikkailuun tai yliyrittämiseen ei sorruta vaan musiikki kuulostaa ennenkaikkea aidolta. Placebon debyytiltä on siis turha etsiä musiikillisesti nerokkaita biisejä, sydäntämurskaavaa tunnelmaa tai jättimäisiä kertosäkeitä. Se mitä taas löydät on hyvällä asenteella soitettua yksinkertaista, mutta toimivaa rokkia ja hyvä niin.

Ps. Levyn kansilehti on todella minimalistinen ja se sisältääkin tyhjien värisivujen ja perinteisen biisi- ja soittajalistan lisäksi  vain koomisella tavalla sijoitetun harvinaisen pienen bändikuvan.

Posted in , , , , . Bookmark the permalink. RSS feed for this post.

2 Responses to #192 Placebo

  1. Kolme sanaa (viitaten Mr. Molkon ääneen): EI ALA ÄRSYTTÄÄ. :D Hey, you knew this one was coming.. Bionic on loistava, mutta eipä mulla tämä ole Placebon parhaimpia kuitenkaan - niitä ovat Black Market Music ja Meds, Sleeping With Ghostsin seuratessa kintereillä.

    (Joo okei, kuullessani Nancy Boyn eka kertaa joskus 15v sitten en sietänyt Briin lauluääntä ollenkaan. Mutta olinkin typerä teini silloin.)

    VastaaPoista
  2. Joo, ei tää oo munkaan mielestä paras Placebon levy - Meds menee edelle. Ja toi Molkon lauluääni nyt varmasti jakaa todella voimakkaasti ihmisten mielipiteet, mut etenkin Medsiä pystyn kuuntelemaan sen enempää ärsyyntymättä. :D

    VastaaPoista

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.