Sydän lämpöä täys
Julkaisuvuosi: 1998
Ensikosketus: 2004 (?)
Helmeilevimmät biisit: See the Sun, Country Girl, One and Two
Löytyykö hyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
8,4
Juho
kirjoitteli eilen Sea Changesista, Beckin upean surullisesta erolevystä. Eilisen
kirjoituksen vastapainoksi päätin tänään käsitellä höyhenenkevyttä levyä rakkaudesta
ja rakastumisesta.
Kuten
varmasti hyvin tiedätte, James Iha on entinen Smashing Pumpkins -kitaristi. Hänen
Mellon Collien ja Adoren välissä julkaistulla Let It Come Down -soololevyllään ei
kuitenkaan ole juuri mitään Smashing Pumpkinsiin viittaavaa, sillä angsti ja
särökitarat on korvattu countryyn ja pehmorokkiin viittaavilla pehmeän
akustisilla lauluilla. Onnellisuutta hehkuva Let It Come Down onkin mainiota
kevätpäivien musiikkia.
Siihen
nähden, kuinka paljon kevyenmusiikin historian aikana rakkaudesta on laulettu,
yllättävän harva sanoittaja on onnistunut laatimaan aiheesta onnistuneita
laulutekstejä. Silti pystyn vaikka heti luettelemaan aika monta hyvää tekstiä,
jotka käsittelevät joko ensi-ihastumista tai rakkauden loppumisesta, mutta harvassa
ovat ne tekstit, joissa kiinnostavasti tai koskettavasti kerrotaan, että ”joo,
tykkään”. Ei James Ihakaan lyriikoissaan ole erityisen hyvin onnistunut, sillä ilman
musiikin tukea sanoitusten valtameret, auringot, jumalat ja unelmat
muistuttavat lapsekkaita teinipojan (tai -tytön) runoelmia, mutta musiikin
tukemana sanoitukset yllättäen toimivatkin erinomaisesti. Tällä levyllä sanoitukset ja
musiikki sopivat yhteen kuin käsi hansikkaaseen, kuten joku sanoittamisen
taituri voisi asian ilmaista.
Vaikka
Smashing Pumpkins teki (imperfektiä voinee käyttää huoletta, vaikka Billy
Corgan kuulema keitteleekin uutta satsia) hyviäkin levyjä, on James Ihan
soololevy mielestäni parempi kuin yksikään Smashing Pumpkins -albumi. Let It
Come Down on tasaisen laadukas kokonaisuus, joka ylläpitää kuulijan hyvää
mieltä ja tarvittaessa myös lohduttaa pahassa paikassa. Suosittelen kaikille,
jotka arvostavat vilpittömyyttä.
Tekstit
AWWWW mikä valinta! Lämmittää mieltä! ^___^
VastaaPoistaMutta täytyy esittää eriävä mielipide. Mulle nää soolotuotannot (niin Pumpkinsien kuin Manicsienkaan) ei oo koskaan iskeneet yhtä lujasti kuin bändien tuotanto. Let It Come Down on sympaattinen ja hempeä, ja toki sitä kuuntelee, mutta se ei ikinä, IKINÄ, voi olla parempi kuin The Smashing Pumpkinsin albumit.
(OK, paitsi on se parempi kuin Zeitgeist, mutta en laskekaan sitä Pumppari-albumiksi.)
Ei Let It Come Down varmaan oikeasti olekaan parempi kuin vaikka Siamese Dream, mutta jostain syystä tuota Ihan soololevyä on tullut kuunneltua aivan pirusti ja siitä on tullut aika tärkeä levy. Smashing Pumpkins -fani en ole ollut oikeastaan koskaan, vaikka onhan se hyvä bändi toki.
VastaaPoistaNiin, no mulla kyllä painaa vaakakupissa melkoinen Pumppareiden fanitus -ajanjakso. :D
VastaaPoistaMä oon tämän onnistunut sivuuttamaan jotenkin ihan täysin. O_o Pitääpä etsiä käsiini.
VastaaPoistaMitä Pumpkinsien sooloihin ja sivuproggiksiin tulee, niin sieltä on tullut ihan hyvääkin matskua. Tykkään kovastikin Zwanin ja Tinted Windowsin levyistä, vaikka ovatkin todella "amerikkalaista musiikkia".
Mie taisin kertaalleen kokeilla kuunnella tuota Tinted Windowsia ja pidin sitä melkoisen rasittavana levynä. :D Jännää sinänsä, kun mukana on James Ihan lisäksi myös Fountains of Waynen Adam Schlesinger. FoW oli yksi nuoruuteni suurimmista suosikeista.
VastaaPoistaHmm, Jarmo, vaikuttaisiko Tinted Windowsin rasittavuuteen bändin vokalisti? ;D Mun mielestä se taas on syy, miksi kyseistä bändiä jaksan! Vaikka FOW on hyvä sekin, ja vaikken paljoa TW'a lopulta olekaan kuunnellut. Koska siis muutenhan se on just niin perus jenkkipowerpoppia kun vaan voi. Mutta Tayn ääni on kuiteski omintakeinen, ja sillä tavalla se eroaa muista. Plus miten voisin entisenä HC-Hanson-fanina vastustaa?!?
VastaaPoistaJa kyllä mä Zwania kuuntelin silloin kun se levy tuli, mutta eih.. Liian iloista. Corganin raastavan äänen taustalla pitää olla vinkuvia kitaroita ja angstia.
Muistaakseni Stupidon viikkolistoilla varoitettiinkin, että Tinted Windowsista pitäminen vaatii perverssiä mielenlaatua. Omat perversioni taitavat olla powerpopissa. :D
VastaaPoistaMullaki on aika vankka voimapoppimenneisyys, tosin on myönnettävä, ettei enää tule kauheasti powerpoppia kuunneltua. Levyhyllyn helmi noilta ajoilta on "superbändi" (mm. Jason Falkner ja Jon Brion) The Graysin Ro Sham Bo, joka ainakin joskus oli harvinaisehko ja siksi hinnoissaan.
VastaaPoistaJune: en enää muista, mikä Tinted Windowsissa tökki. Ehkä semmonen keskinkertainen ameriiiikanrokkimeno. Tai sitten se laulaja. :D
Ihana levy ja munkin mielestä parempi kuin yksikään Smashing Pumpkinsin levy. Nythän James Ihalta pitäisi vihdoin tulla se kauan kaivattu uusi soololevy. Ainakin Japanissa, mutta toivottavasti muuallakin. Hieman jännittää. Toivottavasti omat odotukset eivät ole kasvaneet ihan kohtuuttomiksi tässä reilun kymmenen vuoden odotuksen aikana.
VastaaPoistaJarmolle muutenkin pisteitä, kun nostaa täällä koko ajan nerokkaita levyjä esille. Niinko tämä tai All About Chad. Muutenkin hyvä tämä blogi, kun kirjoitetaan vanhemmistakin levyistä. Blogimaailmassa tuo levyjen elinkaari kun usein lasketaan viikoissa tai korkeintaan kuukausissa. Tämä on ihan hyvä muistutus itsellekin, että aina ei tarvitse etsiä niitä uusia juttuja soundcloudista ja spotifysta. Niitä helmiä kun löytyy jo sieltä omastakin levyhyllystä.
Kiitoksia kehuista, Vesa. :) Silläkin uhalla, että tämä menee ihan keskinäiseksi selkääntaputteluksi, pitää kertoa, että Onechord oli hirvittävän isossa roolissa, kun nuorena poikana (suunnilleen vuodesta 2003/2004 eteenpäin) etsin ja löysin uusia kiinnostavia bändejä. Ainakin Red Carpet, The Lucksmiths, ultrasport (ja lukemattomat muut indiebändit) ovat sellaisia, joihin ekana törmäsin Onechordissa.
VastaaPoistaKiva kuulla että onechordista on ollut hyötyä. Mukava sitä on ollut ihan omaksi huviksikin väsätä, mutta aina parempi jos joku on sitä kautta löytänyt hyviä laulu- ja soitinyhtyeitä.
VastaaPoista