Enpäs laitakaan tähän kuvaa itsestäni hähähähä.

Olen huono kuuntelemaan uutta musiikkia. Jokseenkin systemaattisesti olen yrittänyt seurata vuoden levytarjontaa tasaisin väliajoin, mutta todellisuudessa pystyn muodostamaan mielipiteeni vasta vuosien jälkeen. Kaipa kaikessa taiteessa on näin, joskin seuraan uusien elokuvien kenttää huomattavasti tarkemmin kuin uuden musiikin kenttää. Olenkohan kuunnellut edes sataa uutta albumia tänä vuonna? Se on aika vähän, kun kuunneltujen (itselleni) uusien albumien ja kokoelmien määrä noin yleisesti on väliltä 350-400.

Todennäköisesti jo vuoden päästä tämä lista näyttäisi hyvin erilaiselta.

Joka tapauksessa jonkinlaisen top kympin olen saanut aikaiseksi ja kaikki ovat oikein hyviä plattoja. Levyt ovat pääasiassa tunnettua populaarimusiikkia, koska obskuuri kama, joka on kai enemmän heiniäni tämänkin blogin puitteissa, putkahtaa tietoisuuteni aika lailla myöhässä.

Vuosi oli myös jossain määrin pettymysten täyttämä. Uusin My Bloody Valentine oli innotonta munanvatkausta eikä David Bowien The Next Day jaksanut innostaa, vaikka kasvoikin lisäkuunteluilla hieman. Uusin Nick Cave & the Bad Seeds -plätty olisi kaivannut hieman lisäenergiaa tai -romantiikkaa myös. Jex Thothinkaan uusin ei jaksanut innostaa samalla tavalla kuin ensimmäinen albumi, vaikkakin ihan kuunneltavasta levystä siinäkin oli kyse.

Radiopuhelinten uusin levy oli mainio, mutta kärsi vertailussa aikaisemman, mestarillisen Rakastaa sinua -albumin kanssa. Muita artisteja, joilla olisi albumiensa perusteella ollut mahdollista päästä albumilistalle, mutta eivät kuitenkaan nyt yltäneet: Sally Shapiro, Bombino, Church of Misery, Paperi-T & Khid (tämän jätin ulos vain siksi, että päätin, että en ota EP:itä listalle), J. Karjalainen, Matti Johannes Koivu ja Paavoharju. Ruger Hauerin Ukrainan kanssa on vähän siinä ja siinä.

Muutamia artisteja, joiden uusimpia levyjä en ehtinyt kuunnella tarpeeksi hyvin tätä listausta ennen: Death Grips, Goldfrapp, Oranssi Pazuzu, Gazellit, Queens of the Stone Age, Matana Roberts, Peter Brötzmann.

Jätin klassisen musiikin tällä erää pois kokonaan.

Vuoden parhaiden biisien valinta on minulle todella vaikeaa, joten olen tyytynyt siinä kohtaa valitsemaan vain yhden biisin jokaiselta listallani olevalta levyltä. Jos tekisin toisin, Iisan Perjantai ja Rätön & Lehtisalon Spiritismi olisivat mukana.

Vuodet parhaat levyt:

Jon Hopkins – Immunity

Vuoden kirkkaasti paras levy. Elämme postmodernia koneaikaa ja silloin vaikuttaa yhä enemmän siltä, että juuri konemusiikki voi tavoittaa eksistentialistisen tyhjyyden tunteen koskettavasti ja totaalisesti. Yksi parhaista viime vuosien levyistä yleensäkin.

Danny Brown – Old

Vuoden kirkkaasti toiseksi paras levy. Danny Brownin Old on röyhkeä, täyteen ahdettu ja perseitä potkiva hipedihoppilevy, jonka rakenne (hitaammasta tunnelmoinnista biletykseen eikä toisinpäin) on yksinkertainen, mutta tehokas. Useimmille varmaankin Run the Jewelsin tuotos oli kovinta shittiä ikinä, mutta itse poimin mieluummin tämän Brownin oudon sillisalaatin.

Tuuttimörkö – On totta

Kolmanneksi vuoden paras kotimainen levy. Suomalainen hiphop elää ja voi hyvin edelleen ja Tuuttiksen alkuvuodesta ulos pölähtänyt On totta on ehkä raikkain esimerkki siitä. Kokonaisuus ei ole täydelliseksi hiottu, mutta jos albumi sisältää biisejä kuten Pitkät vitut blogosfääriin, Totuus, Mä kävelen tätä kävelyä, Lurjus ja Kantaa ottava kappa le, ei sitä oikein kehtaa moittiakaan.

Loput aakkosjärjestyksessä:

Congo Natty - Jungle Revolution

Euro Crack - H U U M E

The Flaming Lips - The Terror

Julia Holter - Loud City Song

Melt-Banana – Fetch

Janelle Monáe - The Electric Lady

Pet Shop Boys – Electric

Muutama sana näistä: Heinäkuussa ilmestynyt Jungle Revolution oli tämän vuoden kesälevy, vaikka sisältö onkin painavaa. Jungle elää! Euro Crackin kohdalla on paljon moitittu Julma-Henrin flow'ta, mutta mielestäni tyyppi ei ole yrittänytkään tehdä täydellistä rap-lyriikkaa tässä. Duon henki on ollut pikemminkin tunnustuksellinen ja kiihkeä kuin loppuunhiotun särmätön. Albumin taustat ovat tietysti huikeita ja suurin syy sen pääsylle top kymppiin. The Flaming Lipsistä en yleensä pidä, mutta The Terror tuntui vihdoin siltä, että bändissä on sitä psykedeliaa mitä siinä on aina mainostettukin olevan. Suosikkialbumini yhtyeeltä. Loud City Song ei ole täydellinen levy, mutta Julia Holterin ääni ja joidenkin kappaleiden loppuun hiottu täydellisyys korvaavat sen. Melt-Bananan Fetch on hämmästyttävän tasavahva albumi näin pitkän tauon jälkeen ja oli pitkään ehdokas kolmen kärkeen. Janelle Monáen The Electric Lady on yhtä epätasainen, mutta parhaimmilta kohdiltaan sitten yhtä huikaisevakin kuin edeltäjänsä Arch-Android. Electric taas oli vuoden todellinen yllättäjä. Näin uudistutaan tyylikkäästi, vaikkei uutta luotaisikaan.

Vuoden parhaat biisit:

Jon Hopkins – Collider

Collider on albumin neljäs kappale. Jos sen päättyessä ei Hopkinsin taideteos ole ehtinyt vakuuttaa, on parasta vain luovuttaa. Se on koko hienon levyn sydän.

Danny Brown - Red 2 Go

Tämä levy on ennemminkin äänimellakkakokonaisuus, mutta on tämä biisikin kiva.

Tuuttimörkö – Pitkät vitut blogosfääriin

Tässäkin tapauksessa vaikeaa poimia vain yhtä hyvää. Otetaan sitten tällainen kivan funk ja kepeä kesäkappale, joka palauttaa tällaisen blogikirjoittelijankin maan pinnalle.

Ja loput:

Congo Natty - Revolution

Euro Crack - A N N A L I L J A

The Flaming Lips - You Lust

Julia Holter - Maxim's I

Melt-Banana – Candy Gun

Janelle Monáe - Primetime

Pet Shop Boys – Axis