Tunteiden romuttamo
Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Neon Junkyard, The Missing, T.H.M., Sleepwalking, Back to the Middle
Löytyykö levyhyllystä: Tietenkin
Levyn huumaavuus
8,7
Se oli rakkautta ensikuulemalla. Kun vuonna 2008 sain Deerhunterin Microcastlen kuunneltavakseni, oli bändi minulle tuntematon. Nyt, viisi vuotta myöhemmin, se on minulle se kaikista rakkain. Joten varoituksen sana heti alkuun; tämä on fanitytön levyarvio ja ei siksi välttämättä kaikkein objektiivisin.
Kun alkukeväällä luin Deerhunterin julkaisevan uuden albumin toukokuussa, olin onnesta sykkyrällä. Bändin edellisestä levystä, Halcyon Digestista oli kulunut jo kolme vuotta ja odotus oli käynyt sietämättömäksi. Olin lievittänyt odottamisen tuskaani sekä laulaja-kitaristi(-nero) Bradford Coxin sooloprojektin, Atlas Soundin Parallax -levyllä että kitaristi Lockett Pundtin Lotus Plaza -nimellä julkaistulla Spooky Action at a Distance -sooloalbumilla. Mutta halusin malttamattomana kuulla, miltä uusi Deerhunter kuulostaa jäsenvaihdoksien jälkeen - entisen basistin, Josh Fauverin tilalla oli nyt Josh McKay ja uutena kitaristana Frankie Broyles.
Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin hämmentynyt. Poissa olivat unenomaisuus, pehmeän ja kovan vastakkainasettelu sekä riipaiseva herkkyys - itselleni niin kovin rakkaat elementit. Niiden tilailla oli repiviä, raakoja ja rohisevia palasia, joista en tuntunut saavan kiinni. Olin toki kuunnellut levyn ensimmäisenä julkaistun nimikkokappaleen jo useita kertoja ja lukenut Ramonesin olleen yksi levyn vaikuttajista, mutta levyn rähjäinen äänimailma tuli silti minulle yllätyksenä.
Kuuntelin levyn pari kertaa uudestaan ja omaksi yllätyksekseni ihastuin ensimmäisenä levyn ainoaan Pundtin kirjoittamaan ja esittämään kappaleeseen, The Missing. Olen aina vannonut ikuista rakkautta Bradford Coxia kohtaan, mutta nyt ensimmäistä kertaa Pundtin kappale vei huomioni. The Missing erottuu levyn muusta äänimaailmasta lempeällä ilmavuudellaan. Pundtin rauhoittava laulu antaa mahdollisuuden levähtää hetken ennen paluuta Monomanian rosoisiin ääniin.
Mutta yksi on kuitenkin ylitse muiden; Sleepwalking, jota olen kuunnellut lähes pakkomielteen omaisesti levyn ilmestymisestä lähtien. Kolmen minuutin pituinen täydellisyys koostuu tarttuvasta kitarariffistä ja Coxin rennosta laulusta, joka kuitenkin huipentuu pakahduttavaan mantraan:
Can't you see your heart is hard now?
Can't you see we've grown apart now?
Muutenkin levyn tekstit vaikuttavat henkilökohtaisemmilta kuin aikaisemmilla levyillä. Cox on aiemmin kertonut kirjoittavansa lyriikat tajunnanvirtana, mutta Monomanian sanoituksissa voi kuulla pettymystä, raivoa sekä uhmaa. Erään haastattelun mukaan Monomania on saanut alkunsa juopuneina aamuöinä, kun Cox on purkanut pettymystään ihmisten itsekkyyteen ja epärehellisyyteen musiikin kautta. Pettymyksen voi kuulla useammallakin levyn kappaleella, kuten esimerkiksi Back to the Middlen turhautumisessa:
How could he?
The basic way you used me
Why does it have to be so brutal?
You and me
You broke free
You broke me
And you left me these little pieces
Monomania ei ole helppo levy; se vaatii useampia kuuntelukertoja sekä kärsivällisyyttä kuuntelijalta. Mutta sitä ei kannata sen vuoksi sivuuttaa, koska levy paljastaa monimuotoisuutensa ajan kanssa ja on kaikesta melusta huolimatta onnistunut kokonaisuus.
Mun ehdoton lemppari on Dream Captain!
VastaaPoistaDream Captain toimi livenä ihan tajuttoman hyvin. Mutta Sleepwalking pysyy vain ykkösenä, sitä on huudatettu autossa ja kotona pari kuukautta putkeen. :)
PoistaTää ei oo vielä avautunut kunnolla, mut pitää ilmeisesti kuunnella vaan lisää. :) Microcastle kun oli aikoinaan ja vieläkin loistavuutta.
VastaaPoista