Robotit kohtaavat discon

Ensikosketus: 2013

Helmeilevimmät biisit: Giorgio By Moroder, Game Of Love, Give Life Back To Music, Lose Yourself To Dance, Beyond

Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Random Access Memories on levy, josta harva on jäänyt paitsi. Ensin Daft Punkin erittäin onnistunut kamppanja levystä nosti hypen maksimiin ja ensisinkku Get Lucky soi joka paikassa. Kun levy viimein tuli ulos valloitti se spotify-listat ja nousi samalla myös albumilistojen ykköseksi 20 eri maassa. Tämä ei ole mikään ihme, sillä edellisestä Daft Punk levystä Human After Allista ehti kulumaan jo 8 vuotta. Nyt jo suurimman hypen laannuttua päätin analysoida levyn kovana Daft Punk diggarina. Vaikka RAM onkin varmasti kuunneltu ja arvosteltu puhki, niin ei tätä voi vaan jättää välistä.

RAM on varmasti ristiriitainen teos monelle vanhalle Daft Punk diggarilla. Siinä ei ole melkeinpä enää mitään samaa kuin vaikka Discoveryllä tai Homeworkillä ja ranskalaiskaksikolle tutusta Housesta kuulaa enää vaan kaikuja. Tilalla on  nykyään vaikutteita niin soft rockista, aor:stä ja peräti progesta. Levyn punainen lanka on kumminkin 70-luvun Discossa. Yksi Daft Punkille omaleimainen elementti on silti vielä selvästi läsnä - nimittäin robotti vocoderit. Tästä huolimatta levyssä on kosketuspintaa ja tunnetta enemmän kuin keskimääräisessä pop albumissa nykyään. Toki tähän auttaa todella iso vierailijalista aina Pharrell Williamsista Panda Beariin. Mitä vierailijoihin tulee vie Paul Williams potin loistavalla tulkinnallaan biisissä Touch. Sen sijaan Julian Casablancasin vierailu Instant Crushissa jää jotenkin perustelemattomaksi vahvan vocoder filtterin vuoksi.

Daft Punk onnistuu uudessa tyylissään mielestäni vallan hyvin. Erinomainen osoitus tästä on 9 minuuttinen Giorgio Moroder, jonka lopun progerevittelyt loksauttavat suun auki - tämmöstä en olisi odottanut kuulevani Daft Punkilta. Discoilu toimii myös mainiosti, josta suuri kiitos kuuluu Nile Rodgersin kitaroinille. Levyn avaava Gife Live Back To Music ja Pharrelin johdattamat Lose Yourself to Dance ja Get lucky ovat tästä hyviä esimerkkejä. Itselleni levystä iskee kumminkin parhaiten hitaammat vocoder-tunnelmpalat The Game Of Love ja Beyond, joskin jälkimmäinen alkaa täysin biisistä irrallisella viuluorkesteraatiolla.

Vaikka levyssä onkin paljon hyvää on se silti kaukana täydellisestä. Monet biisit ovat aivan liian pitkiä  ja jotkut jopa ärsyttäviä. Motherboardin huilut ärsyttävät vaikka muuten biisissä on mukavaa Voyager vibaa. Levyn päättävä Contact taas kuulostaa jotenkin irralliselta levykokonaisuudessa. Ehdottomaksi inhokkini levyllä on silti Fragments Of Time, joka on suorainen pettymys. Todd Edwardsin ja Daft Punkin edellisestä yhteistyöstä syntynyt Face to Face kun on kumminkin yksi Daft Punkin uran parhaimmista biiseistä.

RAM on silti hyvä levy - se viihdyttää ja kuuluu ehdottomasti kesään! Moni uusista kokeiluista toimii ja on nostettava hattua ranskalaiskaksikolle näinkin rohkeasta tavasta tuoda disco takaisin valtavirtaan 30 vuoden jälkeen. Se kuulostaa piristävältä ja ennenkaikkea raikkaalta tuulahdukselta - eipähän ole pitkään aikaan tullut tämän soundista levyä vastaan. RAM on ennenkaikkea hatunnosto ja kunnianosoitus 70-luvun elektroniselle musiikille ja discolle - se on jo tarpeeksi arvostettavaa.