Vuosi on vaihtunut ja Levy päivässä on saanut uuden kirjoittajan... minusta. En ole popkulttuuriaddikti tai hurahtanut levyihin. Pidän musiikista ideatasolla. En ole mieltynyt eri kulttuuripiirien välille vedettyihin rajoihin. Kulttuuri itsessään on tarpeeksi keinotekoista. Sen jakaminen vaikkapa korkea- tai populaarikulttuuriin vielä keinotekoisempaa. Pidän musiikista ja elokuvista, lukemisesta ja ruoasta. Yksinkertaisista asioista. Kirjoitan toista musiikkiblogia erittäin epäsäännöllisesti: Gramofoniappelsiini. Sen lisäksi minulla on ollut seuraava elokuvablogi: Valoa kankaalla.

Pruut Prööt

Ensikosketus: Julkaisupäivä, joulukuu 2012

Helmeilevimmät biisit: -

Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus

9.0

Yleisin klisee kokeilevaa musiikkia käsittelevässä pop-kritiikissä on ”levy vaatii kuulijalta paljon”. Se tarkoittaa sitä, että kirjoittajalla on itsellään vaikeuksia musiikin kanssa tai että hänellä on otsaa pohtia kuinka vaikeaa muiden on ymmärtää musiikkia. Se kielii vierauden tunteesta. Tosiasiassa keskinkertaisuus vaatii kuulijaltaan paljon, seikkailunhaluisuus ei. Olemme niin tottuneita keskinkertaisuuteen ettemme tajua kuinka verottavaa se on. Todellisuudessa avantgarde vaatii vain lapsen hymyn.

Kun avantgardisti tulee mukaan pop-musiikkiin, kritiikin kliseiden toistelu kasvaa potenssiin tuhat, vaikka kyse olisi vain klassisen musiikin totutuista piirteistä. Myös Scott Walkerin uusin levy, Bish Bosch, on kokenut saman kohtalon. Bish Bosch on kolea levy, joka ei anna kivoja melodioita, houkuttele nyökyttelemään mukanaan tai tee mitään muutakaan minkä oletetaan olevan popin perusolemukseen kuuluvaa.

Avantgarde populaarimusiikissa on terve muistutus popkultturisteille siitä, että on muutakin kuin simppeli kertakäyttöisyys. Valitettavasti tämä muistutus tulee usein ymmärretyksi viestinä avaruudesta, eksentrikon päiväunena. Erityisesti näin on, jos avantgardisti on ollut ennen popin piirissä mestariksi mielletty. Tällöin katsotaan hänen taiteensa perustan muuttuneen täysin.

Sekään ei ole totta. Walkerin albumit ovat noudattaneet erittäin loogista linjaa. Bish Bosch on viimeinen osa trilogiassa, jonka osista Tilt (1995) otti vaikutteita industriaalista ollen kuitenkin jatke sille mihin Climate of Hunter (1984) jäi. The Drift (2006) taas ei ollut riippuvainen konekolinasta, vaan teki siitä ämmänsä. Bish Bosch on vuorostaan irtautuminen näistä alistussuhteista. Se että se lasketaan kuuluvaksi populaarimusiikkiin johtuu kategorisoinnin (inhimillisestä) tarpeesta. Äkkiä pinnan alta pulpahtaa esiin jotain metallimusiikkiin tai sambaan vivahtavaa. Niistä ei kuitenkaan koskaan tule teemoja, johtotähtiä tai riffejä. Kaikki myönnytyksiltä aluksi tuntuvat hetket käyvät paikalla vain muistuttamassa poissaolostaan. Kappale Corps de Blah kuulostaa ikkunanpesulta, pieruilta ja Robert Frippin sydänkohtaukselta eikä joltain genreltä.

Filmin puolella Leos Caraxin elokuva Holy Motors tekee samaa kuin tämä levy. Kummassakin on vanhaa uudeksi luova, harkittu, orkestroitu tyyli, jonka hengestä muidenkin sietää ottaa oppia. Walker rakentaa levyissään tutuista aineksista yllättävän kokonaiskuvan. En väitä mitään niin utopistista, että musiikin tulevaisuus olisi tässä. Sen sijaan sanon, että se voisi olla tässä, jos sen sallittaisiin tästä kehittyä.

Bish Bosch on brutaali sinfonia. Se alkaa primitiivisellä kolinalla 'See You Don't Bump His Head' jossa on raakaa shamanismia. Albumissa on hyvin alkeellista huumoria. Lauseita kuten: ”If shit were music, you'd be a brass band.” Siinä on joka suuntaan pursuileva, yli 20 minuuttia pitkä kappale SDSS1416+13B (Zercon, The Flagpole Sitter), jonka ymmärtävät huumoriksi toivoakseni kaikki. Yhtä hyvin levyn nimi voisi olla vaikka Pruut Prööt. Se on näitä harvoja taideteoksia: Se pyyhkii konventioilla perseensä. Se on paluu alkulähteille (musiikin, lapsuuden, ihmisen...) ja siksi erittäin sovelias lopetus trilogialle. Miksei koko uralle.

Syy Bish Boschin vierastamiselle onkin se, että se edustaa lapsuuden vapautta. Vapauttahan ihmiset eniten pelkäävät.