Kauneutta heinäpelloilta ja kala-apajilta
Julkaisuvuosi: 1988Ensikosketus: 2008
Helmeilevimmät biisit: Näkki, Onkija, Vetinen Poppanen
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
8,5
Huomisen
itsenäisyyspäivän kunniaksi Janne ja Juho kirjoittivat suomenkielisestä
musiikista. Mie jatkan samaa linjaa, sillä onhan elinvoimainen suomi sekä
konkreettisin todistus itsenäisyydestä että työni ja huvini. Lisäksi on myös
niin, että laadukasta suomenkielistä musiikkia on tehty huomattavan paljon
enemmän kuin me olemme tässä blogissa käsitelleet.
Tänään
käsittelyssä oleva Kalan silmä on Noitalinna huraa!:n toinen pitkäsoitto. Ja
kyllä, Pikkuveli on juuri tällä levyllä. Niin kaunis ja hauras kappale kuin
Pikkuveli onkin, ei sitä kovin usein tee mieli kuunnella, sillä tehosoitto ja
onnettomat cover-versiot tyhjentävät ilmat hienoimmistakin musiikkiesityksistä.
Jos ette usko, kysykää vaikka Leonard Cohenilta (Hallelujah) tai Lou Reediltä
(Perfect Day). Pikkuveljen skippaamallakin Kalan silmältä löytyy paljon
nautittavaa. Näkki, Onkija ja Vetinen Poppanen ovat liki parasta ja
liikuttavinta mahdollista musiikkia, eivätkä levyn heikommat hetketkään
(vaikkapa Kissapoika ja Toivomustynnyri) kuulijaa kyllästytä.
En tiedä,
millä tavalla Noitalinna huraa!:sta kirjoitettiin 1980-luvulla, mutta minä
kiinnostuin bändistä, kun sitä verrattiin maineikkaisiin kulttinimiin tähän
tapaan: Noitalinna huraa! on Suomen Velvet Underground, Beat Happening ja
erityisesti Young Marble Giants. Yhtymäkohtia, joko asenteellisia tai soundillisia,
toki löytyy (kuunnelkaahan vaikkapa Musta köksä tai Valaan laulu), mutta lopulta
Noitalinna huraa! on tyystin ainutlaatuinen yhdistelmä herkkyyttä,
surumielisyyttä, satumaailmoja, suomalaista luontoa ja melodista
erinomaisuutta. En minä ainakaan osaa kuvitella Lou Reedin, Alison Stattonin
tai Maureen Tuckerin laulavan esimerkiksi traktorin raiteista heinäpellon
keskellä.
Juuri
sanoitukset tuovat Noitalinna huraa!:n biiseihin ylimääräisen emotionaalisen
tason. En yhtään tiedä, miltä tuntuu odotella huumekauppiasta newyorkilaisessa
kadunkulmassa (luultavasti ei lainkaan samalta kuin odotella bussia talvisessa
Heinäpäässä), mutta pienen kylän kasvattina tiedän tarkalleen, miltä tuntuu,
kun ”auto viimeinen ajaa viimeisen valon luo”. Sehän ”tuntuu aivan siltä, että
joku kanssani pimeässä salaa on”.