Newcastlelaisbändi kadottamassa huolestuttavasti itseään
Levyn huumaavuus
5.8
Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Wolf Among Men, The Undercurrents, Hips and Lips
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Aika moni 2000-luvun alussa komeasti uransa aloittanut brittirockbändi on nyt neljänsillä levyillään mennyt roimasti alamäkeä: Bloc Partyn tämänvuotinen Four oli suuren suuri pettymys, Kaiser Chiefsin viime vuotinen The Future Is Medieval oli kuiva kuin mikä ja nyt tähän seuraan liittyy myös Maximo Park, jonka kolmen vuoden takainen Quicken the Heart oli jo selvä merkki vaisumpaan suuntaan.
The National Health sai julkaisunsa viime kesänä. Odotin levyltä paljon, onhan Maximo Park kuulunu jo debyytistään asti vahvasti omiin suosikkibändeihin. Yhtyeen soundissa on särmää: Pirteää boogieta ynnättynä Paul Smithin omaperäiseen ääneen ja melodisiin kitaroihin. Newcastlesta kotoisin olevassa viisimiehisessä bändissä on paljon samaa, mitä esimerkiksi Pulpissa ja Suedessakin on - juurikin sitä melodisuutta.
Maximo Park on löytänyt uudelle levylle uuden suosikkiinstrumentin: pianon. Sitä melkein kuulee levyn joka toisessa biisissä. Se ei ole hyvä asia. Mielestäni bändin vahvuudet ovat ehdottomasti junttimaisen punkahtavissa biiseissä, joihin ei pianoa sotketa mukaan. Väärinkäytettynä siitä syntyy jotain niinkin hirveää kuin esimerkiksi This Is What Becomes of the Brokenheated ja Take Me Home.
Parhaat palat tarjoaa ehdottomasti juurikin ne biisit, joissa bändi on oma tuttu itsensä - Wolf Among Men, Hips and Lips ja haikeahko The Undercurrents kertovat, että Maximo Park voisi tulevaisuudesa tehdä vielä varteenotettavaa ja itsensämakuista tanssirokkia.
Kokonaisuutena The National Health on sekava, vaikea ja irtonainen. Kokeile jos uskallat.
Tekstit
