Nyrkki pystyyn

Rage Against The Machinen kolmas levy on minun kirjoissani täydellinen levy. Se on kestänyt kaikessa yksinkertaisuudessaan aikaa ja ajan hammasta todella hyvin. Siihen on hyvin simppeli syy: bändin ilmaisu on täydellistä.

Los Angelesin vihaisimman nelikon musiikki ei juurikaan muuttunut debyyttilevystä missään vaiheessa. Keskiössä olivat aina Tom Morellon efekteillä leikkivät kitarariffit ja Zack de la Rochan äkäinen riimittely, eikä The Battle of Los Angeles siihen tehnyt mitään muutosta. Elementit pysyivät samana, mutta ilmaisu tiivistyi ja vihat ja aggressiot purettiin aiempaa hallitummin.

Jo levyn alku ottaa luulot pois. Testify täräyttää ja Guerrilla Radio jumahtaa päähän kertalaakista, eikä muissakaan biiseissä helpolla päästetä. Ja näin sen kuuluukin mennä. Kun räksytetään, niin sen pitää tuntua ja kanssa kuulua. Kovinta mökää bändi pitää yhteen miksatulla biisikaksikolla Voice Of The Voiceless ja New Millennium Homes, joissa Morellon kitarariffit viiltävät ja Morellon räpit sirottavat suolat haavalle. Toimii!

Tämän paremmin en levyä juurikaan osaa käsitellä. Kuulin levyn ensimmäisen kerran 12 vuotta sitten ja silloin ihastuin asenteeseen, koska en muusta tajunnut mitään. Vuosien varrella olen ihastunut myös sanoituksiin, sanomaan ja silkkaan soiton riemuun. Vaikka debyytti esitteli jo kaiken, mihin yhtye kykeni, niin The Battle Of Los Angelesilla elementit toimivat paremmin kuin millään muulla yhtyeen levyllä.