Julkaisuvuosi: 1982

And Justice For All -arvioni ensimmäisen kappaleen voisi heittää tähänkin. Oma historiani Iron Maiden kanssa kun on hyvin samanlainen kuin Metallicankin. Fanitin yhtyettä teininä aivan täysillä ja Jannen valitsema levy olikin yksi lemppareistani. Jossain vaiheessa tuli asia nimeltä kasvu vastaan ja Maideninkin taika katosi. Vuoden 2008 Olympiastadionin keikka oli jo silkkaa huumoria, niin tarkoituksellista kuin tahatontakin.

The Number Of The Beast on yhtyeen kolmas levy, mutta se merkitsi uuden aikakauden alkua. Solisti Paul Di'Anno potkittiin pois ja tilalle tuli yhtyeen legendaarisimmaksi laulajaksi noussut Bruce Dickinson. Dickinsonin tulo merkitsi myös progressiivisuuden, melodisuuden ja eeppisyyden tulemista yhtyeen ilmaisuun, mutta vasta myöhemmin. Pedon numero kun on vielä kauhua täynnä olevaa ja kikkelin sijasta munaa sisältävää New Wave of British Heavy Metalia.

Monen vuoden kuuntelutauon jälkeen muistan taas, miksi aikoinani tähän levyyn ja yhtyeeseen ihastuin. Iron Maidenin musiikissa on uljautta, mutta samalla todella iskevää ja energistä voimaa. Biisit elävät muustakin kuin riffeistä, mikä korostui entisestään Dickinsonin aikakaudella.

Varsinkin levyn alkupuoli iskee kuten Korkeajännitys. Invaders, Children Of The Damned, 22 Acacia Avenue ja levyn nimibiisi ovat parasta Maidenia ehkä koskaan. Ne ovat raskaita, uljaita ja lähes leikitteleviä kappaleita. Niitä kuuntelee ilolla, koska niistä kuulee soittajien ilon ja samalla heidän taidoilla briljeeraamisen.

Loppupuolen kappaleet eivät enää onnistukaan iskemään aivan samalla tavalla, vaikka sinne on yhtyeen kaksi isointa hittiä eksynytkin. Run To The Hills on toki jo legendaarinen kappale laukkakomppeineen, ja juuri siksi sen kuuntelu ei jaksa kauheasti ilostuttaa. Gangland taas on yritys tehdä tymäkämpää ja energisempää kappaletta, mutta lässähtää latteuteensa. Total Eclipse ei taas juuri lähde lentoon missään vaiheessa. Hallowed Be Thy Name on sentään komean eeppinen päätös levylle.

The Number Of The Beast on klassikko genressään, eikä täysin suotta. Tällä levyllä Iron Maidenin vanha ja rupinen ilmaisu ja myöhemmillä levyillä paremmin konkretisoituva eeppisyys yhdistyivät tavalla, johon yhtye ei myöhemmin yltänyt. Eeppisyys vei rujoudelta tilaa ja kasvu teki yhtyeestä vain hölmön. Toki yhtye oli jo nyt hölmö, mutta se ei haittaa, kun biisit potkivat näinkin kovaa.