Iltapalaksi melodiannälkäisille.

Levyn huumaavuus:

8.8

Tamperelaisen Idiomaticin huolella kasattu debyyttilevy on tietynlaisesta geneerisyydestään huolimatta yllätyksellinen. Tai sanotaanko, että se soi luureissa enemmän, kuin mitä olisi odottanut. Ei, se ei ole levy, joka ainakaan vielä olisi henkeäsalpaavan rakastettava, henkilökohtaisella tavalla murskaava tai vuoden paras. Kyllä, se on silti ihana.

Yleisesti ottaen melodista poprockia ei genrenä ole koskaan erikoisuudentavoittelulla pilattu. En tiedä, mitä Idiomatic tekee, mutta se tekee sen oikein. Soundeja on kasvatettu mittasuhteiltaan järkälemäisiksi pitäen samalla kokonaisuus jollain tapaa inhimillisenä ja sympaattisena. Mistään Musen kaltaisesta suuruudenhulluudesta ei siis ole kyse (vaikka hetkittäisi yhtymäkohtia bändiin noin niinkun muuten biisien lomasta sikiääkin). Tiivistettynä ei aivan olympiatason, mutta pienemmän stadionin rockia. Kärjistettynä mielipiteenä minä en pidä stadionrockista. Mutta mikäs sen mukavampi päivällinen kuin omien sanojensa syönti.

New Terrainin tunkeminen yhtään mihinkään lootaan jättää vain kitkerän maun suuhun - levy on monipuolinen, ja meininkiä löytyy akustisista herkistelyistä lähtien aina jopa Von Hertzen Brothers -henkisiin kitarakertseihin (Lost Together). Vaikka suuntaa löytyy jos jonkinlaista, kokonaisuus pysyy hanskassa ja haikeus sävyttää jokaista säveltä. Viisihenkisen bändin sointi on suuri, muttei raju, ja nimenomaan lauluharmoniat tuovat melankolisuutta kitaroiden päälle. Sasja Montosen äänen herkkyyden tosin toivoisi ajoittain tulevan vielä paremmin esiin kaiken muun keskeltä.

Vaikka osa raidoista menee niin paljon perinteisen rockin puolelle, etteivät ne ihan täysin allekirjoittaneelle maistu, löytyy jokaisesta biisistä koukkuja, joihin jää kiinni. Piano on ollut minulle aina rakas soitin, joten Empty Spacen kaltaiset slovarit saavat sydämen pomppaamaan yhden ylimääräisen lyönnin. Vaikka kaikkea ei purematta nielekään (Lights Down sekä single You Are Not The Sun ovat kenties heikointa antia), mikään hetki ei tunnu turhalta. Lyriikoissa liikutaan totutusti ihmissuhteiden noidankehässä. Eiväthän ne Manboyn vastaaville vertoja vedä, mutta mielleyhtymää kyseiseen bändiin ei voi sivuuttaa. Tai vertausta vaikkapa Rödsögårdeniin. Jollain voisi tulla mieleen myös Sunrise Avenue laitettuna noin miljoonalle solmulle ja upotettuna surumielisyyteen, mutta koska minulla on suuria antipatioita kyseistä yhtyettä kohtaan, jätän koko asian mainitsematta.

New Terrain on nerokas. Se on yksinkertainen, mutta samaan aikaan tarpeeksi mutkitteleva, että levyn huomaa laittavansa soimaan uudestaan ja uudestaan. Se tukee kuuntelijaa olemalla kulloisenkin senhetkisen tunteen mukaisesti iloinen tai surullinen, jäyhä tai avoin. Huolimatta runsaista vertauksista muihin artisteihin se on oma itsenäinen persoonansa. Kappaleet sopivat radiosoittoon, mutta eivät ole tusinapoppia. Iltapalan lisäksi tämä toimii tietenkin myös aamiaisena, lounaana ja päivällisenä. Suosittelen.