Flowersin Flamingo, mutta kaksi kertaa isompana ja räväkämpänä
Levyn huumaavuus
8.0
Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Runaways, Flesh and Bone, Miss Atomic Bomb, Here With Me
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Paljon on kerennyt tapahtua asioita kahdeksassa vuodessa, eli siitä kun The Killersin debyytti, Hot Fuss saapui aikoinaan kauppojen hyllyille. The Killers on karistanut indie-leimansa jo aikaa sitten - yhtyeestä on kasvanut massiivinen amerikkalaisen radiorockin lippulaiva. Kaukana ovat ne Las Vegasin pojanklopit, jotka aikoinaan debyytillään mehustelivat sanoituksissaan kaupunginsa vinksahtanutta glamour-elämää.
Vaikka yhtye onkin yksi Yhdysvaltojen isoimmista yhtyeistä tällä hetkellä, sekoitti muutaman vuoden takainen hassuttelulevy Day & Age pakan täydellisesti. Yhtye lähti muuttamaan hyväksi havaittua kitararock kaavaansa elektrohömppäilyillä, joista varsinkin täydellisen katastrofaaliset Neon Tiger, Joy Ride ja Losing Touch olivat varoittavimpia esimerkkejä siitä miten The Killersin ei olisi pitänyt uudistua.
Nyt kuitenkin puhutaan yhtyeen neljännestä pitkäsoitosta, joka sai päivänvalonsa muutamisen viikkoa sitten. On ollut vaikea odottaa The Killersin Battle Bornilta oikeastaan yhtään mitään. Runaways oli hieno ensisinkku ja se on pyörinyt omassa soittimessa jo pitemmän aikaa. Eikä Nevadan sisällisotien mukaan nimetty Battle Born ole todellakaan kokonaisuutena yhtään hassumpi tekele. Se on iso, suorastaan järkälemäinen levy, josta monien samoissa vesissä uivien amerikkalaisten bändien tulisi ottaa mallia.
En tykännyt aluksi yhtään Battle Bornista. Jotenkin vaistomaisesti yritin odottaa jotain Hot Fussin, Sam's Townin ja Day & Agen sekoitusta - ainoa mitä sain, oli ylisuurelta kuullostavia voimaballaadeja, kuin suoraan jostain pimeältä kasarilta. Jännää miten mieli kuitenkin muuttuu: The Killersistä on noussut minun silmissäni neljännen levyn jälkeen suorastaan harvinaisen kiinnostava yhtye.
Brandon Flowersista on kuoriutunut vuosien saatossa loistava sanoittaja - varmaan nimekkäällä tuottajaporukalla on ollut oma vaikutuksensa asiaan mutta kyllä mies tietää miten isoon kitarasoundiin saadaan lisättyä myös siihen sopivat sanoitukset. Olihan tämä havaittavissa jo Flowersin parin vuoden takaisella soolodebyytillä. Kertosäkeissä on voimaa, juuri sellaista itua mitä Bruce Springsteenin ja U2:n parhaissa levyissä on. Tässä yhteydessä pitää jälleen mainita Runaways, joka on varmaan paras Killers-biisi heti Mr. Brightsiden jälkeen. Flesh and Bone, Miss Atomic Bomb ja Here With Me kuuluvat myös kärkikastiin. Loput kappaleet ovat samanlaista tanssahtelua rockin ja ballaadien välimaastossa - siitähän voimaballaadeissa on kysymys.
Jos jotain valittamisen aihetta pitäis keksiä, niin Heart of a Girl ei ole kyllä mun kuppini teetä eikä Be Still kuullosta kaikkine rumpukoneineen yhtään The Killersiltä, huonossa mielessä. Mutta pikkuvikoja - samperin hyvä levy kuitenkin kyseessä. Ylitti odotukset. Tätä levyä tekee mieli kuunnella fiilistellen ennen baariin menoa. Isoa mutta kaunista.
Jos jotain valittamisen aihetta pitäis keksiä, niin Heart of a Girl ei ole kyllä mun kuppini teetä eikä Be Still kuullosta kaikkine rumpukoneineen yhtään The Killersiltä, huonossa mielessä. Mutta pikkuvikoja - samperin hyvä levy kuitenkin kyseessä. Ylitti odotukset. Tätä levyä tekee mieli kuunnella fiilistellen ennen baariin menoa. Isoa mutta kaunista.
Tekstit
