"Tästä ois saanu tosi hyvän eepeen"
Julkaisuvuosi: 2010Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: At the Indie Disco, I Like
Löytyykö levyhyllystä: Ei
Levyn huumaavuus
7,5
The Divine
Comedyn Neil Hannon on ainutlaatuinen yhdistelmä Oscar Wilde -tyylistä dandya
ja Jarvis Cocker -henkistä nokkelaa popneroa. Lisäksi Neil Hannon on taitava
kaveri maustamaan biisejään jousisoittimilla, puhaltimilla ja muilla
vastaavilla soittopeleillä. Valitettavasti jokainen noin kymmenestä Divine
Comedy -levystä on parhaimmillaankin hitusen epätasainen: täydellisten
popsävelmien joukkoon on poikkeuksetta eksynyt keskinkertaisempiakin laulelmia.
Parin vuoden takaisella Bang Goes the Knighthood -albumilla huippukohtien ja
heikoimpien hetkien välinen ero on suurempi kuin yhdelläkään aiemmalla Divine
Comedy -levyllä.
Koska Bang
Goes the Knighthood ei muodosta osiansa suurempaa kokonaisuutta, ajattelin
käsitellä levyn onnistumisia ja epäonnistumisia yksittäisten esimerkkien
avulla. Aloitetaan kuitenkin havainnollisuuden vuoksi perustasosta: laadukasta Divine
Comedyn perussuoritusta edustavat esimerkiksi muusikaalisävelmältä kuulostava,
höpsö Have You Ever Been in Love ja Down in the Street Below joka kävisi Divine
Comedy -parodiasta mahtipontista sovitusta, Hannonin laulusuoritusta ja
sanoitusta myöten. ”Way up high in a phallic tower/ You’re swimming in a tiny
galaxy of stars/ Knocking back mojitos at the cocktail bar/ Talking 'bout
burritos and conceptual art.”
Monien muiden
Divine Comedy -levyjen tapaan olisin Bang Goes the Knighthoodinkin varmasti
hyllyyn hankkinut ilman The Comlete Bankerin finanssikriisihassuttelua, joka
tarttuvuudestaan huolimatta ei kestä kovin montaa kuuntelukertaa.
Levykokonaisuus olisi ollut parempi, jos biisin olisi poistanut levyltä ja
lisännyt sanoituksen kansivihkoseen. Vielä huomattavasti ärsyttävämpi on Can
You Stand Upon One Leg, joka ilmeisesti on Neil Hannonin yritelmä kirjoittaa
mahdollisimman hassu biisi. Ensimmäisellä kuuntelukerralla saatoinkin hymähtää,
mutta seuraavilla kuuntelukerroilla Spotify-mainoksen tulehduskipulääkejinglekin
kuulostaa houkuttelevammalta.
Päätösbiisin
soidessa Bang Goes the Knighthoodin epäonnistumiset eivät enää tunnu kovin
pahoilta. I Like on nimittäin täydellisesti rullaava popbiisi ja samalla mainio
osoitus siitä, että Hannon osaa hupsutella ärsyttämättäkin.
Lopuksi pari
sanaa levyn parhaasta biisistä: At the Indie Disco toimii indiepopparin
anthemina melkein yhtä tehokkaasti kuin Tullycraftin Pop Songs Your New Boyfriend’s Too Stupid to Know about. Onhan se nyt täysin vastustamatonta, että
tarttuvassa popbiisissä mainitaan My Bloody Valentine, Pixies, Stone Roses ja
jopa Wannadies! Viimeistään loppuhuipennuksen rivit “She makes my heart beat
the same way/ As at the start of Blue Monday” saavat kuulijankin sydämen
pamppailemaan mainitun New Order -klassikon tahtiin.
Olipa kyllä hyvä biisi tuo At the Indie Disco. Pirtsakka biisi, Jarmon maku on lyömätön.
VastaaPoistaItselle tuo Can You Stand Upon One Leg on oikeastaan levyn paras biisi :) Muut kappaleet kuulostivat jo aiemmilta DC:n levyiltä tutuilta.
VastaaPoista- Pekka