Kuolleet linnut eivät lennä.

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Hypnone, The Racing Heart, Ambitions
 Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus
6.9

1. Katatonian The Great Cold Distance (2006) on yksi kaikkien aikojen hienoimmista, ellei peräti se kaikista superlatiivisin, metallimusiikin edustaja.
2. Seuraava pitkäsoitto Night is the New Day (2009) jätti hivenen karvaan maun suuhun, vaikka jälkeenpäin siltäkin on löytynyt muutama helmi (levyn kaksi viimeistä, koneilla leikittelevää raitaa).
3. Dead End Kings lipuu yhä kiihtyvällä tahdilla ohi tajunnan jättämättä kunnolla jälkeäkään.

Umpikujan kuninkaat kertoo jo nimellään jotain sisällöstä. Jo aiemmin (ks. väittämä 2) harmittelin örinän pois jääntiä, vaikka Jonas Renksen ääntä kuunteleekin enemmän kuin mielellään ilman rääkkäyselementtiä, ja vaikka death metal ei koskaan ole ollut minun juttuni. Katatoniaan matala kurkkuääni kuitenkin kuuluu. Ja kun se jää pois, häviää intensiteetti ja lopputuloksena on helposti tunteettomuutta. Päädytään siis umpikujaan. Tällä levyllä ei tunnuta enää edes jaksavan kurotella korkeuksiin tai haikailla mahtipontisten äänivallien syvyyksiin.

Ongelma ei ole soundien heikkous, vaan kokonaisuuden hahmottuminen ja materiaalin tasaisuus. Yksikään raita ei pääse pulpahtamaan kunnolla pintaan, vaan melkoisella tasangolla kuljetaan läpi koko rytäkän. Jään kaipaamaan joko täydellisen tummia, verkkaisia jylinöitä laulun tueksi, tai vaihtoehtoisesti itse laulun muuntautumista samaan aikaan yksinkertaisemmaksi ja progemmaksi, Porcupine Treen tyyliin (toisaalta, PT-kopiotahan emme kaipaa, sillä sen jumalallisuutta ei edes pysty kopioimaan ja yritys jäisi täysin turhaksi). Nyt ei oikein tiedä, onko levy lintu vai kala vai haluaako se olla kumpaakaan.

Ei tietenkään niin paljon huonoa ettei jotain hyvääkin - kansitaide miellyttää ja taustamölynä levy toimii mainiosti. Melodisesti musiikillinen ulosanti on kehittynyt edellisistä. Ja onhan lätyllä muutenkin hetkensä, kuten The One You Are Looking For Is Not Here (feat. Silje Wergeland), jonka kauniiden vokaalien tosin toivoisi pääsevän oikeuksiinsa nykyistä hartaammalla biitillä ja bassojen ylijyräämättömyydellä. Tai Ambitions, joka muistuttaa eniten ns. vanhaa Katatoniaa. Muitakaan varsinaisesti suuria vikoja ei ole - mitä nyt pientä hajuttomuutta ja mauttomuutta. Mutta kun on saanut maistaa The Great Cold Distancea, ei halua tyytyä keskinkertaiseen. Kenties Renksen ja kitaristi Anders Nyströmin olisi sittenkin kannattanut pitäytyä ulkopuolisissa tuottajissa.

Jos sattuu pitämään perinteisestä metallista tai rockista yhdistettynä herkkiin vokaaleihin ja progemausteisiin, uppoaa tämä ruotsalaisbändin uutukainenkin kuin veitsi sulaan voihin. Kieltämättä lätty kuulostaakin hyvältä paperilla, eikä sen kuuntelemisesta missään nimessä tule paha mieli. Ehkä se vielä kasvaa minunkin sieluuni vahvasti kiinni. Jos kuitenkin voit yhtyä väittämään numero yksi, suosittelen pitäytymistä siinä muutaman vuoden takaisessa.

Tästä huolimatta bändin livekunto tulee allekirjoittaneella vihdoin ja viimein tsekattua Helsingin Circuksessa marraskuun alussa*. Toivon tuolloin kuulevani The Rabbit Heartin, joka on ehdottomasti Dead End Kingsin rakastettavin raita.




* Ei puhuta siitä, miten viimevuotinen The Great Cold Distance -juhlakiertueen keikka meni lipun olemassaolosta huolimatta sivu suun. Argh.