Se on ihan ok että musiikki koskettaa välillä

The Antlersia on minun pitänyt käsitellä jo monta kertaa aiemminkin ja ohimennen mainitsinkin Burst Apartin yhdeksi viime vuoden parhaimmista levyistä ja French Exitiä yhdeksi parhaimmista biiseistä. Nyt on vasta aika paneutua tähän levyyn, sillä hetki sitten tänään illalla huomasin liikuttuneeni Burst Apartista.

Burst Apartissa on jotain käsinkosketeltavan aitoa tunnetta ja koskettavuutta, joka kuuluu jo musiikissa, jossa on sopivasti haurautta, mielettömän kauniita melodiota ja paikoitellen hieman särmääkin. Musiikki on kumminkin vaan loistava tunnelman luoja Peter Silbermanin herkälle tulkinnalle ja henkilökohtaisille sanoituksille.

Otteita.

I'm not a puppy you'll take home/
Don't bother trying to fix my heart

(French Exit)

There's no widows left to know/
No perfect love will grow

When they shake/
Say the wings won't hurt

(No Widows)

I’m a bad amputee,
With no phantom memory.

(Parentheses)

Ja vielä lopuksi

Put your trust in me
I'm not gonna die alone
I don't think so

(Putting the dog sleep)

Harvemmin joudun liikutukseen valtaan, mutta nyt taisin löytää silmäkulmastani jotain kosteutta. Tietyssä mielentilassa ja keskittyneenä tämä koskettaa, etenkin näin myöhään illalla. Toisaalta keskellä hehkeää kesäpäivää auringonpaisteessa hyvässä seurassa tämä koskettaa myös, mutta ehkä hieman toisella tavalla? Musiikki voi olla hyvinkin terapeuttista, niin iloon kuin suruun. The Antlers toimii kummassakin. 

Meinasi myös unohtua kertoa mitä musiikillisesti The Antlers on, slowcorea, tunteellista ja haurasta Indie Rockia. Levyllä on toki puutteitakin, mutta tässä mielentilassa niihin on jotenkin turha puuttua, mutta se näkyköön hieman arvosanassa.