Ensikosketus: 2005
Helmeilevimmät biisit: Perfect Situation, The Damage in Your Heart
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
5,1
Viime viikon levyjuttua kirjoittaessa minua vaivasi se, että olin mielestäni kirjoittanut saman tekstin jo monesti aiemminkin, vaikka levyt vaihtuivat viikottain. Sen vuoksi päätin kirjoittaa jostakin sellaisesta genrestä, jota en ole aiemmin käsitellyt ja josta en varsinaisesti mitään tiedä. En kuitenkaan saanut Ruudolfin mainion Doupeimmat Jumala seivaa -levyn kirjoituksesta mieleistäni, joten on aika turvautua varavaihtoehtoon: kirjoitan jostakin kehnosta levystä. Huonoista levyistä valitsin ruodittavaksi Weezerin Make Believen silläkin uhalla, että internet on puolillaan avautumista jälkiaikojen Weezerin paskuudesta. Mutta antakaa määkin vuodatan, määkin kuuntelin Make Believeä.
Taustaksi kerrottakoon, että Weezerin kaksi ensimmäistä levyä ovat elämäni tärkeimmät levyt. Ne myös ovat mielestäni kaksi maailman parasta levyä, ja epäilemättä olen niitä myös kuunnellut enemmän kuin mitään muuta. Innostuin Weezeristä yläasteikäisenä 2000-luvun taitteessa. Vuoden jokapäiväisen Weezer-kuuntelun jälkeen luin Rumbasta, että bändi on tekemässä paluuta. En varmaankaan ole yhdestäkään uutisesta milloinkaan ollut yhtä innoissani, mutta jos olisin arvannut, mitä on tulossa, en olisi riemuinnut.
Green Album oli 16-vuotiaan Jarmon mielestä mahtava, ja pidän siitä kovasti edelleen. Maladroitistakin muistan tykänneeni, vaikka jokin siinä vaivasi. En ole vanhemmalla iällä uskaltanut Maladroitia kuunnella, koska olen varma, että se ”jokin” selviäisi varsin nopeasti. Edellämainittujen syiden vuoksi kuitenkin odotin Make Believeä innolla, ja kuuntelin sitä hillittömällä vimmalla, mutta levy ei juuri kuuntelujen jälkeen parantunut. Fiksumpi kaveri olisi varmaan jo Beverly Hills -singlen jälkeen arvannut, että sekundaahan sieltä on tulossa.
Niin, Beverly Hills. Ja käsitelläänpä myös We Are All on Drugs samalla vaivalla. On aika murskaavaa huomata, että suosikkibändin levyllä on biisejä, jotka sopisivat paremmin jonkin Kid Rockin tai Crazy Townin levylle ja sitä kautta taustamusiikiksi amerikkalaisten teinien ostoskeskushulinoihin. En millään jaksaisi noista sanoa mitään mutta. Tuskin on tarvettakaan.
Beverly Hillsin ja We Are All on Drugsin jälkeen kolmanneksi suurin ongelma Make Believellä on se, että se on parhaimmillaan, kun lyriikoihin ei kiinnitä minkäänlaista huomiota. Tämä on harmittavaa, koska eteenkin Pardon Me ja Freak Me Out ovat sanoituksiltaan niin kamalia, että paras tapa jättää ne huomiotta on painaa stereoiden skip-nappulaa.
Mutta ei Make Believe ihan pelkkää kärsimystä ole. Hold Me, My Best Friend, Peace ja The Other Way ovat ihan kivoja perusbiisejä, joita varmaan voisi kuunnella, jos muu biisimateriaali olisi selvästi tuota nelikkoa tasokkaampaa. This Is Such a Pity voisi puolestaan olla aivan hyvä, jollei sitä kuunnellessaan kuulisi päässään Anna Erikssonin ääntä. Totta tosiaan – ”tää on aivan liikaa”.
Make Believen kaksi ylivoimaisesti parasta biisiä ovat Perfect Situation ja The Damage in Your Heart. Molemmat ovat suhteellisen onnistuneita biisejä, jotka olisivat melkein sopineet Green Albumille. Tai ainakin Green Albumilta poimitun sinkun b-puoliksi.
Tekstit
