Quebecin pop-ihme
Julkaisuvuosi: 1970
Ensikosketus: Heinäkuu 2013
Helmeilevimmät biisit: Le petit roi,
Quand on aime on a toujours vingt ans, God Is an American, Le chat du
café des artistes
Löytyykö levyhyllystä: Ei
Levyn huumaavuus
9.0
Jälleen kerran mielestäni hieno levy.
No, ensi kerralla lupaan kirjoittaa jostain keskinkertaisesta
tylsyydestä, kuten Queenistä tai
jostain.
60-70-lukujen ranskankielinen
pop-musiikki on eräänlainen aarreaitta. Levyistä löytyy
yllättävän helposti uusintapainoksia, vaikka ne olisivat kuinka
obskuureja ei-frankofiilille. Obskuurius vuorostaan synnyttää
löytämisen tunteen: Tällainenkin helmi on olemassa! Tietysti ilmiö
ei rajoitu vain Ranskan valtioon. Tämäkin levy on itse asiassa
Kanadan Quebecistä (tiesittekö, että sielläkin on elävä
chanson-skene?), ja hyviä mutta valitettavan tuntemattomaksi
jääneitä levyjähän löytyy joka maasta.
Jean-Pierre Ferlandin Jaune on
mielenkiintoisesti paikasta toiseen poukkoileva teemalevy. Ilmeinen
vertailukohta lienee tietysti Serge Gainsbourgin Histoire de Melody
Nelson, joka itse asiassa julkaistiin vasta vuosi tämän Jaunen
jälkeen. Tematiikan, barokkipop-vaikutteiden ja kokonaisuuden
hallinnan lisäksi paljon muusta yhteisestä ei herrasmiehiä voi
syyttääkään. Gainsbourgin musiikista kuultaa aina vaaran,
menetyksen ja suoranainen aggression tunne, kun taas Ferlandin
musiikki soi huomattavasti enemmän iloisen popahtavasti, vaikkei
lyriikoissa tummia aiheita vältelläkään – kepeyden Gainsbourg
jätti 60-luvun satiirisempiin pop-taidevaikutteisiin kappaleisiinsa.
Kuten kaikissa todella hyvissä
albumeissa hienoja sävelmiä ei toisteta kuoliaaksi asti. Prologue
ja välisoittona toimiva … kutittelevat melodiantajua vain hetken
ennen kuin haihtuvat taustalle. Hyviä ideoita on niin paljon, että
niitä voidaan tuhlata 45 sekunnin pätkiin, vaikka niiden pohjalle
voisi ihan hyvin rakentaa useamman minuutin mittaisen mestariteoksen.
Mieluummin liian vähän kuin liian paljon ja ilmiselvimmin ”hyviä”
kohtia on haluttu tietoisesti välttää. Tämä on myös eräänlainen
vitsi: ne kohdat, joita on päätetty jatkaa ihan biiseiksikin asti
ovat tietysti todella hyviä, jos näin hyvää kamaa voidaan jättää
ulos. Kieltämättä kappaleissa on paljon tarttumavaraa, ja ne
jäävät päähän soimaan. Ilmettyjen chanson-vaikutteiden lisäksi
musiikissa kuuluu barokkipopin, kevyen progen, funkin ja jopa kantrin
jälkiä.
Muutamia huippukohtia: Le petit roi
kuorokertosäkeineen voisi olla vaikka euroviisu sellaiselta ajalta,
kun euroviisut olivat oikeasti hyviä biisejä. God Is an American
vuorostaan on kitaravingutuksineen, torvineen ja tarttuvine
kertosäkeineen (taustalla funkahtava basso - jota soittaa Tony Levin!) lähes raivostuttava veisu. Hiemankin enemmän kieli poskella ylivedettynä se olisi
täysin sietämätön - nyt se on kuitenkin yksi levyn
muistettavimpia kohtia.
Ce qu'on dit quand on tient une femme
dans ses bras saa kliseisenkin je t'aimen toistelun kuulostamaan taas
tuoreelta. Levyn ilmeisin huippukohta on kuitenkin sen massiivisesti
kuoroja, valittavia jousia, torvia, taustahälyä ja mahtipontisesti
paiskivia rumpuja hyödyntävä eepos Le chat du café des artistes,
joka ehtii alle viiden minuutinkin pituisena kasvaa vaikuttavaan
mittaan. Suositellaan kuunneltavaksi kovaa. Kappaleen on sittemmin
coveroinut esimerkiksi näyttelijänä paremmin tunnettu Serge
Gainsbourgin tytär Charlotte.
Täydellisyyttä levy ei aivan tavoita
idioottimaisesti ja täysin albumin yleissävyyn sopimattomasti
vonkuvan syntikoita hyödyntävän kantrikappaleen (!) It Ain't Fair
tähden. Se on ainoa kauneusvirhe muuten kauniissa kokonaisuudessa,
mutta toisaalta sen huonoutta voi pitää hyvin motivoivana syynä
saada toistamaan levy taas alusta.